7. tammikuuta 2013

Tervetuloa kulttuurikotiin!

Uusi vuosi, uusi blogi! Sää on niin talvinen, että päätimme muuttaa Huvimajasta sisätiloihin eli Kulttuurikotiin. Kesäksi 2013 emme muuta ulos, vaan Huvimaja-osoitteen kautta tänne saapuneet löytävät Kulttuurikodista uudet postaukset.
 
 

21. joulukuuta 2012

Symbolismia Ateneumisssa

Symbolismin eli vertauskuvallisuuteen pohjaavan taiteen  juuret löytyvät 1800-luvun loppupuolelta Ranskasta ja Belgiasta. Termi ulottuu sekä kuvataiteeseen että kirjallisuuteen. Pesäeroa tehdään sekä realismiin ja naturalismiin eli todellisuuden kuvaamiseen sellaisenaan.  Symbolismissa todellisuutta voi ilmaista myös vertauskuvin, oman mielikuvituksen, unien ym. pohjalta. Värien ei tarvinnut enää olla luonnonmukaisia, muotoja voitiin yksinkertaistaa, taiteen tyylittely ja koristeellisuus korostui.

Symbolismi on ollut aina suosikkityylisuuntiani, joten kerrankaan en vitkastellut käydä Ateneumin näyttelyssä, jossa toisaalta on symbolistisia maisemamaalauksia, toisaalta suomalaista symbolismia, ja olin kyllä oikein tyytyväinen.

Olen aina nähnyt vilkkaasti unia, ja muistan ne hyvin. Symbolismissa kiehtookin mahdollisuus tavoittaa unimaailma myös valveilla. Osissa tauluista oli myös kauhun elementtejä, enkä nyt tarkoita Hugo Simbergin sympaattisia piirrustuksia, joissa piru hakee tyttöä tanssiin.

Toisaalta se on myös aikansa fantasiaa, jossa annetaan valta mielikuvitukselle. Belgialaisen James Ensorin maalauksessa ”Kristus tyynnyttää myrskyn” Kristus veneen kokassa muistuttaa elokuvien Gandalfia: myrsky talttuu sauvalla, josta lähtee voimakkaita valonsäteitä joka suuntaan (Tolkienillahan muuten oli kristillisiä taka-ajatuksia Sormusten Herraa kirjoittaessa).

Symbolismi on esittävää muttei välttämättä välittömästi ymmärrettävää. Kuten herättyä voi mieli jäädä pohtimaan, miten uni jatkuisi, jotkut maalaukset saavat pohtimaan, mitä niissä oikein tapahtuu. Tällaisia olivat venäläisen Léon Bakstin ilmeisesti antiikin Kreikkaan sijoittuva ”Terror Antiquus”, jossa kuvataan tulvan vyörymistä laajoille alueille. Ja etualalla ja ikäänkuin toisessa tasossa on hymyilevä neito, ns. Kore-patsas, jonka käsissä on sininen lintu. Onko se pahaenteinen hymy? Iskivätkö jumalat kuolevaisten kimppuun? Vielä mystisempi on puolalaisen Jacek Malczewskin ”Pölymyrsky”, jossa maantien pölystä sikiää hailakoita hahmoja, joilla on siivet. Mistä on kyse? En tiedä, mutta juuri tuon tyyppisiä asioita voisi olla unessa.

Selkeämpi mutta silti mielenkiintoinen oli suomalainen Torsten Wasastjernan ”Varisevat lehdet”. Se on isoin näkemäni suomalainen taulu ja yltää Ateneumin katosta lattiaan. Lisäksi kangas on yläreunassa suora ja alareunassa enenevästi aaltoileva. Yläreunassa on alkusyksy ja metsän neidot tanssivat ilmassa. Keskellä ne alkavat vaipua maahan, ja alhaalla elävät lumikinokset vyöryvät niiden päälle. On tullut talvi.

13. joulukuuta 2012

Hobitti - nyt päästiin SINNE

Hobitti, osa 1, on nähty. Arvailuni edellisessä postauksessa osui oikeaan, mikään ei voita kunnon actionia ja ylenpalttisen upeita erikoisefektejä. Mutta lähes kolme tuntia luottaa liikaa katsojan kärsivällisyyteen varsinkin jos kyseinen katsoja ei ole perehtynyt TSH-maailmaan aikaisemmin. Tai ei ole varautunut kokemukseen rajoittamalla nesteiden nauttimista etukäteen. Hyvä  pidätyskyky on toinen vaihtoehto.

Kirjan lisäotsikko on  There and back again, sinne ja takaisin.  Nyt Peter Jackson  luotsasi joukkoa sinne tai ainakin  lähes perille. Toiseen osaan viittasi lopussa jo lohikäärme Smaugin heräily kauneusunestaan kultavuoren sisällä. Kolmannessa osassa Bilbo ponnistelee kohti kotia Repunpäähän tietämättään mahtisormuksen kantajana.

Alussa vanha Bilbo muistelee miten kaikki alkoi. Pitkin elokuvaa on viittauksia Sormusten Herran myöhempiin tapahtumiin. Ne tulevat esille kuin alkuperäinen kuva, joka häämöttää myöhemmin tehdyn uuden maalauksen alta. Tapa antaa kerronnalle syvyyttä ohi alkuperäisen lastenkirjan. Tämä ei haittaa Tolkieninsa lukeneita, muille se saattaa olla hämmentävää.

Gandalf – Ian McKellen – nousee tärkeimmäksi hahmoksi. Bilbo – Martin Freeman - on pitkään vain värikkään kääpiöryhmän lisuke. Vasta loppupuolella hän pääsee todella oikeuksiinsa tiiviissä kohtauksessa Klonkun kanssa.  Muuta väkeä riittää ylenpalttisesti, haltioita, peikkoja, sudenratsastajia,  hiisiä, jättikotkia jne. Lähes kauhufilmin sävyjä tuovat keskenään taistelevat vuorijättiläiset. Ihmekös tuo, kun Guillermo del Toro on mukana tekijätiimissä.

3D toimii tässä erinomaisesti,  Esimerkiksi kotkat tuntuvat lentävän katsomosta kohti valkokangasta. Tekniikan kehittyessä sopii toivoa, että  nykyisten 3D-silmälasien tilalle tulee jotain muuta. Kun itse käyttää silmälaseja, niin toiset lasit niiden päällä  tuntuvat painavilta ja vaativat tämän tästä pientä justeerausta pysyäkseen kunnolla paikallaan.

11. joulukuuta 2012

Hobittia odotellen

Huomenna on tiedossa merkittävä päivä, kun TSH (Taru Sormusten Herrasta)-fani pääsee Hobitti-trilogian ensi-iltaan. Elokuvan traileri on ollut näyttävä, Bilbo ilmiselvä hobitti, Gandalf entisellään – velhot eivät tunne eläkeikää – ja kääpiöiden laulussa kumisevat vuorien luolat.

Mutta että kokonainen trilogia? Hobitti on selvästi lastenkirja, Tolkienin pojilleen kirjoittama. Aikuisen kertojan ääni kuuluu kirjassa monessa kohdin. Seniorin kirjastossa on vain alkukielinen teos:  In a hole in the ground there lived a hobbit. Eli  klassinen sadun aloitus: olipa kerran.

Riittääkö tavaraa trilogiaksi asti? Hahmoja kyllä on ja seikkailuja, visuaalisuutta ja upeita maisemia efekteistä puhumattakaan.  We’ll see.

Sverige, recension

’Sverige’ är en medellång dramaserie men kort jämfört med sådana serier som ’Egypten’  ’Kina’ eller ’Italien’. De första avsnitten av ’Sverige’ har redan sänkt sig i historiens mörker, men de var heller inte särskilt sevärda. Finns de på VHS vet man inte.

De kända avsnitten led ganska länge på brist av händelser. Men när kritiken hörde av sig, blev det fart. På 1600-talet känner man igen många figurer också i serien ‘Tyskland’. Det blev lite stökigt i detta skede. Episoden ‘Det trettioåriga kriget’ var alltför lång med virriga och ologiska händelseförlopp. Dessutom kostade alla stunts en förfärlig massa pengar. Då tittarsiffror inte steg i takt med kostnaderna, måste takten skruvas ner. Därefter har skapare varit rädda för att slösa för mycket pengar på krigsscener och i stället vänt sig mot en mer pacifistisk riktning.

Under slutet av 1700-talet blev det många väldigt lyckade avsnitt med kung Gustaf III:s äventyr. Toppen blev det dramatiska mordet på Kungliga Operan. Därefter tittade man på avsnittet ‘Kriget i Finland’. Genom detta avsnitt kunde man röja bort alla finska roller från serien. (Så planerades i smyg spinnoffen ‘Finland’.)

Enligt tittarna var Strindberg en av de populäraste figurer under 1800-talet. Man struntade i hans chauvinism, antisemitism och allmän strulighet, och han har många gånger röstats fram till en av de bästa karaktärerna. Skapare har ändå fortfarande motstått frestelsen att använda honom på nytt. Kanske är man rädd för att i det nuvarande samhällsklimatet skulle diskussionen blomma upp om huruvida TV är ett dåligt inflytande på både barn och vuxna.

Därefter var serien ganska slö. Det var inga särskilt originella händelser och tittarsiffror minskade stadigt. Andra motsvarande serier hade åtminstone ett krigs-, inbördeskrigs- eller revolutionsavsnitt, eller åtminstone en diktaturstory. Till och med ett världskrig saknades. I stället diskuterades ivrigt 1942 var Strindbergsstatyn borde placeras. Modellstatyer gjorda av träribbor och sackväv placerades på prov i olika parker. Detta gjorde man så att folk skulle ha det lättare för sig att bedöma hur statyn skulle se ut i olika omgivningar, allt medan andra världskriget rasade utanför folkhemmets trygga gränser.

Det dåtida producentparet Myrdal beslöt att något absolut måste göras. Annars skulle den slöa takten av serien riskera tittarnas välfärd och psykiska balans. Efter diskussionen riktades stilet mer mot komedin. En till orsak var också att spinoff-serien ‘Finland’ dominerade i genren krig, action och spionage. Sedermera har ‘Sverige’ utomordentligt skickligt behandlat olika sk. i-landsproblem. Armén och poliskåret har behandlats med humor för att tydligt understryka producenternas pacifistiska sinneslag.


Ett sk. köttbullsdrama blev en av 1980-talets finaste episoder. Beväringarna klagade att de fick för stora köttbullar till mat. De kunde ju bli farligt överviktiga. Under 1990-talet följde man intensivt ödet av berguven Eloff. Fågeln flög mot högspänningslinje, brände sig och opererades på statens bekostnad. Eloff lyckades dock orsaka en några andra små kostnader: strömbrott på ett enormt område – härifrån det fiffiga namnet Eloff – och en masugn gick sönder. Hela historien fick dock ett lyckligt slut då Eloff blev pappa. (Om han fick pappaledigt vet man tyvärr inte.) Och när manusförfattarna led på brist på fantasi, kunde man ju alltid ta fram poliserna och smygskratta på deras bekostnad.

Utöver dessa enskilda episoder, är den röda tråden som löper genom hela serien tanken på Sverige som världens bästa land som känner sig kallad att förbättra The Planet Earth. Då kritikerns sinne för humor inte är så sofistikerat som svenskarnas, tar man inte ställning till om det gäller ett klart dramatiskt drag eller kultiverad självironi i stil med 'Blott Sverige svenska krusbär har'. På andra ställen vill serien återvända till sina dramatiska traditioner. Då bjuds det på intriger med arbetslöshet, hemliga vapenaffärer med diktaturstater, vilda fester på skattebetalarnas bekostnad och till och med rasism. ‘Sverige’ rör sig dock här på osäker mark. Trovärdigheten övertrumfas tyvärr av många andra motsvarande serier..

Allt som allt skulle jag säga att under de senaste avsnitten har ‘Sverige’ börjat finna sin egen marknadsnisch. Producenterna borde koncentrera sig ännu mera på komiska inslag med vilka de har tidigare lyckat bäst och lämna dramatiska element till andra serier. Världen kan aldrig få nog av glädje.

Obs. Nuförtiden är serien också lämplig för barn. I motsats med många andra populära serier som t.ex. ‘USA’ bjuder den inte på våld. Den är ju svensk. Den är ju lagom.


Ja täällä sama toisella kotimaisella.

6. joulukuuta 2012

Ruotsi, arvostelu

"Ruotsi" on keskipitkä draamasarja, ei tosin likimainkaan yhtä pitkä kuin "Egypti", "Kiina" tai edes "Italia".  "Ruotsin" alkujaksot ovat jo vaipuneet historian hämärään, mutta tuskinpa ne ovat olleet kovin kaksisia. Niitä ei tiedetä löytyvän edes VHS-kaseteilta. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt sarjan suurimpia faneja kehittämästä omaa fan fictionia aiheesta.
 
Tunnetut jaksot olivat pitkään aika tapahtumaköyhiä. Tekijät ottivat opikseen aiemmasta kritiikistä ja pistivät töpinäksi. 1600-luvulla monet sarjan hahmot seikkailivat myös sarjassa ”Saksa”. Juonenkuviot menivät vähän överiksi tässä vaiheessa, ja erittäin monijaksoinen episodi Kolmikymmenvuotinen sota oli aivan liian pitkä ja täynnä sekavia ja epäloogisia juonenkäänteitä. Rahaa paloi hulvattomasti stuntteihin. Koska katsojaluvut eivät nousseet kustannusten tahdissa, tekijät joutuivat taas hidastamaan tahtia. Vastedes tekijät ovatkin varoneet käyttämästä liikaa rahaa sotakohtauksiin ja tarkoituksellisesti ohjanneet siksi sarjaa yhä rauhanomaisempaan suuntaan.  
 
1700-luvun loppupuolella oli monta todella onnistunutta jaksoa, joissa seikkaili omaperäinen Kustaa III. Tämä huipentui dramaattiseen murhaan oopperassa. Kohta sen jälkeen tuli jakso Suomen sota, jonka yhteydessä Suomea koskevat hahmot poistuivat Ruotsi-sarjasta. (Näin valmisteltiin pikku hiljaa omaa Suomi-spinoffia.)
 
Katsojapalautteen perusteella yksi 1800-luvun onnistuneimmista hahmoista oli Strindberg. Hahmon sovinismista, antisemitismistä ja yleisestä hankaluudesta huolimatta Strindberg on nimittäin monesti äänestetty yhdeksi parhaista hahmoista. Tekijät ovat toistaiseksi kieltäytyneet kiusauksesta kierrättää näin toimivaa hahmoa, kenties siksi, koska moisesta syntyisi nykyilmapiirissä valtavaa diskuteerausta siitä, miten huonoja vaikutteita lapset ja aikuisetkin voivat saada televisiosta.
 
Tuottajat pohtivat huolellisesti sarjan kehitystä
Yleisesti ottaen sarjassa ei ollut näihin aikoihin mitään kovin omaperäistä, ja katsojaluvut olivat tasaisessa laskussa. Muissa vastaavissa sarjoissa oli vähintään yksi sota-, sisällissota- tai vallankumousjakso tai edes diktatuurijakso. Jopa maailmansotajakso puuttui. Sen sijaan jaksossa 1942 diskuteerattiin siitä, mihin Tukholman puistoon Strindbergin näköispatsas pitäisi sijoittaa. Mallipatsaita jopa vietiin useisiin ehdokkaana oleviin puistoihin, jotta ihmisten olisi helpompi arvioida, miltä patsas näyttäisi missäkin ympäristössä.
 
Niinpä tuolloinen tuottajapariskunta, Myrdalit, päättivät, että jotain oli pakko tehdä katsojien hyvinvoinnin takaamiseksi, jottei sarjan tylsä laatu vaarantaisi sitä. Diskuteerauksen jälkeen tyylilajia päätettiin suunnata enemmän komediaan, osittain siksi, että spinoff-sarja Suomi oli osoittautunut paljon Ruotsia paremmaksi sota-, action- ja vakoiludraaman saralla. ”Ruotsi” onkin erinomaisen taitavasti käsitellyt ns. ensimmäisen maailman ongelmia. Usein huumorin kohteena on armeija tai poliisi, mikä ilmentää tekijöiden pasifistista mielenlaatua.
 
Erityisen onnistuneita episodeja ovat olleet 80-luvun lihapulladraama, jolloin varusmiehet valittivat, että varuspalveluksessa joutuu syömään liian isoja lihapullia, jolloin lihoo. 90-luvulla seurattiin Eloff-pöllöä, joka lensi voimalinjaan, paloi ja operoitiin valtion kustannuksella, kuten sopivaa onkin. Toki Eloffista syntyi muita pikku kustannuksia, kuten se, että sähköt menivät valtavalta alueelta – tästä nokkela nimi Eloff eli ”sähköpois” – ja yksi masuuni meni rikki. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, koska Eloffista tuli isä. Ja kun käsikirjoittajilla on ollut mielikuvitukseton hetki, he ovat aina voineet turvautua poliisihahmoihin.
 
Näiden yksittäisten episodien lisäksi punaisena lankana on se, kuinka Ruotsi on maailman paras maa, joka on kutsuttu parantamaan maailmaa. Koska arvostelijan huumorintaju ei ole yhtä sofistikoitunutta kuin ruotsalaisten, tässä arvostelussa ei oteta kantaa siihen, onko tämä selkeä, draamallinen piirre vai kultivoitunutta itseironiaa. Toisaalta sarja haluaa pitää kiinni draamallisista perinteistään, ja aika ajoin siinä on juonenkäänteitä, joissa on työttömyyttä, salaisia asekauppoja diktatuurien kanssa, juhlia veronmaksajien kustannuksella ja rasismia. ”Ruotsi” ei kuitenkaan ole näissä omimmillaan, ja lukuisat muut vastaavat sarjat peittoavat uskottavuudessa ”Ruotsin” näissä suhteissa.
 
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että viime jaksojen aikana ”Ruotsi” on löytämässä sille sopivan markkinaraon. Tekijöiden kannattaisi keskittyä entistä enemmän komediaan, koska siinä he ovat selvästi omimmillaan, ja jättää draamalliset elementit muille sarjoille. Iloa ei ole maailmassa koskaan liikaa.
 
Huom. nykyään sarja sopii myös lapsille, koska, toisin kuin monissa muissa suosituissa sarjoissa kuten esimerkiksi ”Yhdysvalloissa”, siinä ei ole väkivaltaa vaan se on lagom.

Här samma på andra inhemska.

28. marraskuuta 2012

Sokeritoppa - makeaa elämää entisaikaan

Sokeritoppa ja sokerisakset
Kun tulee vastaan termi sokeritoppa, niin useimmiten ajatellaan vuorta. Juuri se vuori Rio de Janeirossa Brasiliassa, jonka päällä seisoo jättiläiskokoinen Kristus-patsas.

Ennen oli sanalla toinen merkitys. Sokeritoppa tai toppasokeri oli kartion muotoon valettu sokerikimpale, joka myytiin ruskeassa käärepaperissa. Kotona sen kimppuun käytiin teräasein, jotta saataisiin lohkareita. Niitä sitten pienennettiin säällisen kokoisiksi sokerisaksilla. Muistan nähneeni sellaiset ehkä mummolassa ja ihmetelleeni mihin niitä tarvitaan. Saadut palat pantiin sokerirasiaan, sokuriskooliin. Palat otettiin rasiasta pihdeillä ja  pantiin kahvikuppiin – siis kun haluttiin juoda kahvia hienosti.

Arkinen tapa oli juoda kahvi lautaselta eli tassilta. Kahvi kaadettiin teevadille ja liikaa kuumuutta pois puhallellen juotiin ’ palan päältä’. Siinä sokeripalaa pidettiin huulten välissä ja kahvi ryystettiin sen läpi. Välillä tassille kaadettiin lisää kahvia. Tässä oli varmasti takana säästäväisyys, yksi pala kallista sokeria riitti koko kupillisen makeuttamiseksi.

Sokeri tuli Pohjoismaihin 1500-luvulla. Aluksi sitä käytettiin lääkkeenä, vasta myöhemmin nautintoaineena. Raaka-aine tuotiin kaukaa ja jalostettiin Euroopassa...

Ruokosokeri kaadettiin kartiomaiseen muottiin, jonka pohjassa olevasta reiästä liika kosteus valui pois, ja tuote kesti paremmin kuljetusta. Palasokeri rupesi valtamaan markkinoita Suomessa 1930-luvulla. Toppasokerin viimeinen valmistaja Vaasan sokeritehdas lopetti tuotteen 1957.

Toinen outo ilmaisu on rintasokeri, joka tuli vastaan vanhoissa kirjoissa erityisenä herkkuna. Isokiteinen ruskehtava sokerineste kiteytettiin paloiksi langan ympäri. Sen uskottiin myös auttavan rintakipuihin.