Olen pohtinut, mikä Anno 1790:ssä niin kiinnostaa itseäni. (Sitä koskeva postaus on ollut suosittu myös tässä blogissa.) Luulen, että vastaus on siinä, että se on ajalta ennen modernia kohtuullisuutta, hygieniaa, tasa-arvoa ja muita asioita, jotka tekevät elämästä järkevää ja käytännöllistä. Mutta vähän tylsää.
Ruotsalaisilla on oikein oma käsitekin tälle: lagom. Lagom on riittävästi muttei liikaa. Ei ole lagom uskoa kummallisiin taikauskoihin kuten magnetismiin (jakso 4), syyllistää raiskattua raskaudestaan ja tehdä raiskatulle salainen sikiönlähdetys kellarissa (jakso 8), kieltää naimisiinpääsy, koska joku ei osaa katekismusta täysin ulkoa sana sanalta (jakso 5), tai pitää orpolapsia kehruuhuoneessa (jakso 7). Tähän verrattuna nykyajan ongelmat kalpenevat, ainakin länsimaissa.
Toisaalta 1700-luvun lopussa eletään valistusaikaa ja moderni tekee tuloaan. Maailma alkaa muistuttaa nykyistä paljon enemmän kuin barokki tai renesanssi, keskiajasta tai antiikista puhumattakaan. Asiat, jotka otamme nyt itsestäänselvyyksinä, ovat vielä uusia ja jännittäviä. Tee on jotain ihmeellistä, ei mitään Liptonin pussiteetä ABC-asemalla. Demokratia on etäinen ja epävarma mahdollisuus, ei puhuvia päitä televisiossa. Lentolehtiset ovat vaarallisuuteen asti tärkeä tapa vaikuttaa, ei yksi mainoslehtinen, blogipostaus tai twiitti tuhansien muiden joukossa.
On ollut hienoa vilkaista tähän toiseen maailmaan. Varsinkin kun se on turvallisesti siellä ruudun toisella puolella.
27. joulukuuta 2011
24. joulukuuta 2011
Aikuisten satu koirankynnen leikkaajasta
Tänään tulee kakkoselta Markku Pölösen ohjaama Koirankynnen leikkaaja. Se on oikeastaan aikuisten satu sotien jälkeisestä ajasta, jolloin talkoohenki ja heikommista huolehtiminen oli arkipäivää. Totta puhuakseni, ei se varmaankaan oikeasti mennyt ihan niin, mutta ei olisi pahasta leikkiä, että ihmiset voivat olla toisilleen niin lämminhenkisen avuliaita.
Suomalainen ihanne kautta aikojen on ollut itseriittoisuus ja omavaraisuus. Ei sovi pyytää apua, eikä tarjota. Ennen siitä joustettiin, koska nälkä ja tauti kummasti pehmittävät ihanteita. Nykyään meillä ei enää ole jatkuvaa nälkäkuoleman ja taudin uhkaa, joten omillaanpärjäämisen ihanteesta on helpompi pitää kiinni. Tuloksena on muun muassa uupuneita vanhempia sekä yksinäisiä nuoria, vanhuksia, lapsia. Ja pullo on taas joillekin ainoa kaveri.
Joku syyttää nyt tästä hyvinvointivaltion heikkoutta. Me emme kuitenkaan ole niin rikkaita - ja epäilen voiko mikään maa ikinä olla - että valtiolla on varaa kustantaa jokaiselle oma lähimmäinen, joka huolehtii ihmisestä parhaalla mahdollisella tavalla. Tällä en mitenkään vähättele hyvinvointivaltion hyötyjä tai esitä sen purkamista. Yritänpä vain havainnollistaa sitä, että mikään hyvinvointivaltio ei voi olla riittävän kattava vastatakseen kaikkiin tarpeisiin. Eikä toki mikään muukaan ihmisten joukkokaan, apua tarvitaan aina enemmän kuin on aikaa tai rahaa antaa. Mutta epätäydellinen yritys on parempi kuin ei mitään.
Siksi utopioita, haaveita ja satuja tarvitaan: ne ovat tietysti saavuttamattomia, mutta jo pyrkiminen tekee maailmasta mukavamman. Jos lapset voivat uskoa Joulupukkiin tai ainakin olla uskovinaan, olisiko haitallista, jos aikuiset olisivat uskovinaan siihen, että he itse voivat tehdä jotain toinen toistensa hyväksi?
Suomalainen ihanne kautta aikojen on ollut itseriittoisuus ja omavaraisuus. Ei sovi pyytää apua, eikä tarjota. Ennen siitä joustettiin, koska nälkä ja tauti kummasti pehmittävät ihanteita. Nykyään meillä ei enää ole jatkuvaa nälkäkuoleman ja taudin uhkaa, joten omillaanpärjäämisen ihanteesta on helpompi pitää kiinni. Tuloksena on muun muassa uupuneita vanhempia sekä yksinäisiä nuoria, vanhuksia, lapsia. Ja pullo on taas joillekin ainoa kaveri.
Joku syyttää nyt tästä hyvinvointivaltion heikkoutta. Me emme kuitenkaan ole niin rikkaita - ja epäilen voiko mikään maa ikinä olla - että valtiolla on varaa kustantaa jokaiselle oma lähimmäinen, joka huolehtii ihmisestä parhaalla mahdollisella tavalla. Tällä en mitenkään vähättele hyvinvointivaltion hyötyjä tai esitä sen purkamista. Yritänpä vain havainnollistaa sitä, että mikään hyvinvointivaltio ei voi olla riittävän kattava vastatakseen kaikkiin tarpeisiin. Eikä toki mikään muukaan ihmisten joukkokaan, apua tarvitaan aina enemmän kuin on aikaa tai rahaa antaa. Mutta epätäydellinen yritys on parempi kuin ei mitään.
Siksi utopioita, haaveita ja satuja tarvitaan: ne ovat tietysti saavuttamattomia, mutta jo pyrkiminen tekee maailmasta mukavamman. Jos lapset voivat uskoa Joulupukkiin tai ainakin olla uskovinaan, olisiko haitallista, jos aikuiset olisivat uskovinaan siihen, että he itse voivat tehdä jotain toinen toistensa hyväksi?
20. joulukuuta 2011
Etnistä ruokaa: leikkelelautanen
Joulun kunniaksi ja Gastropub Einon inspiroimana alkaa uusi blogikirjoitussarja: aiheena ovat suomalaiset perinneruuat.Leikkelelautanen ei ollut meze eikä tapas, ei edellisen suomettunut versio sapas. Se otettiin ravintolassa alkuruuaksi - pöydällä oli aina valkea pöytäliina ja tuhkakuppi -, kun a) ei keksitty muuta, tai b) kun ei ollut rahaa hienompaan. Tarjoilija toi valkean lautasen, jonka valikoiman arvasi aika hyvin etukäteen. Yleensä pari keitettyä ja kuorittua perunaa, uimiseen uupunut sardiini, keitetyn munan puolikas. Muutama ohut viipale juustoa, muistikuvissani kuivahtaneita, pari siivua makkaraa tai kinkkua muistuttavaa lihaa, pieni kasa italiansalaattia. Jokunen lohko kalpeaa kurkkua tai tomaattia edustivat vihanneksia, koristeenaan nuutunut persiljanoksa. Ei leikkelelautanen erityisesti innostanut, mutta se syötiin ja elettiin paremmin pääruuan toivossa. Käsitteet kuten gourmet dining, la nouvelle cuisine, luomu ja lähiruoka fast foodista puhumattakaan kätkeytyivät vielä tulevaisuuden utuisen verhon taa. Pizzakin saapui Helsinkiin vasta 1970-luvun alussa.
11. joulukuuta 2011
Erään lapsen Lappi
Tänään juniorin ja minun oli määrä käydä Ateneumin Lapin taika-näyttelyssä., mutta matkani Helsinkiin peruuntui. Joten jäin muistelemaan omaa Lappiani.
Aika on 50-luku. Sotavuodet ovat lähellä, senkin kylän läpi kulkivat saksalaiset, vain pari pihapiiriä säästyi tulelta. Uudisrakennukset olivat mitenkuten pystytettyjä, oli puute rakennustarvikkeista. Muistan yhden leikkitoverin luona käydessäni kuinka lattian ja seinän yhtymäkohdassa käsi osui sileään jäähän.
Vielä kesäkuussa ojissa oli jäätä, ja saattoi sataa lunta. Todellinen kesä oli heinäkuussa. Se oli urhea, joka kävi uimassa vielä elokuussa.
Perheet olivat suuria, äidit väsyneitä, monille miehille maistui viina liian hyvin. Myöhemmin oivalsin kuinka kaikki aikuiset kantoivat itsessään sodan arpia, jos ei ruumiissaan niin mielessään.
Pihoissa aidat olivat tarpeen. Alkuvuosina lehmät kulkivat irrallaan kylällä. Kerran muistan hevosenkin eksyneen pihaan, pelkäsin isoa eläintä. Joku mies karkotti sen laudanpätkällä lyöden.
Tämä oli vilkkain kylä, varsinainen kirkonkylä oli kauempana ja pienempi. Ympäri isoa pitäjää oli pienempiä kyliä, joihin vei kapeita teitä. Lähimpään kaupunkiin kesti neljä tuntia postiautolla, välillä oli kaksi lossia. Isompaan, eteläisempään kaupunkiin matkaa oli kuusi tuntia. Lapin peruja on tapani arvioida matkaa yhä ajassa, ei kilometreissä.
Kesällä yöt hupenivat, nukkumaanmenoaika siirtyi yhä myöhemmäksi koko kylässä. Elokuussa tuli hilla-aika, sitten puolukka-aika. Ruska merkitsi vain lumen ja pakkasen tuloa, ei sitä ihasteltu.Yöt pidentyivät, kunnes alkoi kaamos. Muistan ikuisesti juhlallisen tunteen, kun taas auringon heijastus näkyi ensi kerran. Ei itse aurinko, vaan sen kajo, joka värjäsi tykkylumisen kuusen latvan vaaleanpunaiseksi.
Minun Lappini oli talvinen ilta, jolloin koko maailma muuttui kuultavan siniseksi tummetakseen hiljalleen kohti yötä. Ja muistan kuinka jännittäviltä koulumatkalla näyttivät lumiset puut, tykkyjen, havujen ja kaarnan aina erilaiset yhdistelmät.
Vesi kuuluu muistoihin. Kylä oli tietysti järven rannalla, mutta se suuri järvi oli kauempana, vesiaava saarineen ja niemineen. Ympärillään vähän taloja ja peltoja, mutta sitä enemmän metsiä ja vaaroja. On olemassa tietty kylmä sinisen sävy, joka mielessäni liittyy erottamattomasti tähän järveen.
Muutama oikea tunturikin löytyi näiltä main. Mäkiä ja vaaroja, paljon alakuloisia soita, kitukasvuisia männikkökankaita. Tiettyyn aikaan ankkuroitunut kuva erään lapsen Lapista ilman taikaa.
Aika on 50-luku. Sotavuodet ovat lähellä, senkin kylän läpi kulkivat saksalaiset, vain pari pihapiiriä säästyi tulelta. Uudisrakennukset olivat mitenkuten pystytettyjä, oli puute rakennustarvikkeista. Muistan yhden leikkitoverin luona käydessäni kuinka lattian ja seinän yhtymäkohdassa käsi osui sileään jäähän.
Vielä kesäkuussa ojissa oli jäätä, ja saattoi sataa lunta. Todellinen kesä oli heinäkuussa. Se oli urhea, joka kävi uimassa vielä elokuussa.
Perheet olivat suuria, äidit väsyneitä, monille miehille maistui viina liian hyvin. Myöhemmin oivalsin kuinka kaikki aikuiset kantoivat itsessään sodan arpia, jos ei ruumiissaan niin mielessään.
Pihoissa aidat olivat tarpeen. Alkuvuosina lehmät kulkivat irrallaan kylällä. Kerran muistan hevosenkin eksyneen pihaan, pelkäsin isoa eläintä. Joku mies karkotti sen laudanpätkällä lyöden.
Tämä oli vilkkain kylä, varsinainen kirkonkylä oli kauempana ja pienempi. Ympäri isoa pitäjää oli pienempiä kyliä, joihin vei kapeita teitä. Lähimpään kaupunkiin kesti neljä tuntia postiautolla, välillä oli kaksi lossia. Isompaan, eteläisempään kaupunkiin matkaa oli kuusi tuntia. Lapin peruja on tapani arvioida matkaa yhä ajassa, ei kilometreissä.
Kesällä yöt hupenivat, nukkumaanmenoaika siirtyi yhä myöhemmäksi koko kylässä. Elokuussa tuli hilla-aika, sitten puolukka-aika. Ruska merkitsi vain lumen ja pakkasen tuloa, ei sitä ihasteltu.Yöt pidentyivät, kunnes alkoi kaamos. Muistan ikuisesti juhlallisen tunteen, kun taas auringon heijastus näkyi ensi kerran. Ei itse aurinko, vaan sen kajo, joka värjäsi tykkylumisen kuusen latvan vaaleanpunaiseksi.
Minun Lappini oli talvinen ilta, jolloin koko maailma muuttui kuultavan siniseksi tummetakseen hiljalleen kohti yötä. Ja muistan kuinka jännittäviltä koulumatkalla näyttivät lumiset puut, tykkyjen, havujen ja kaarnan aina erilaiset yhdistelmät.
Vesi kuuluu muistoihin. Kylä oli tietysti järven rannalla, mutta se suuri järvi oli kauempana, vesiaava saarineen ja niemineen. Ympärillään vähän taloja ja peltoja, mutta sitä enemmän metsiä ja vaaroja. On olemassa tietty kylmä sinisen sävy, joka mielessäni liittyy erottamattomasti tähän järveen.
Muutama oikea tunturikin löytyi näiltä main. Mäkiä ja vaaroja, paljon alakuloisia soita, kitukasvuisia männikkökankaita. Tiettyyn aikaan ankkuroitunut kuva erään lapsen Lapista ilman taikaa.
6. joulukuuta 2011
Hyvää itsepäisyyspäivää!
Ajatus kirjoituksesta tuli mieleeni lukiessani Ylen juttua suurmiesten merkityksestä kriisiaikoina. Henkilökohtaisesti olen pohtinut kuitenkin enemmän "pienhenkilöitä" (joita muuten ei ole unohdettu jutussa mainituissa iltapäivälehtien liitteissä). Tällaiset ihmiset eivät ole suurmiehiä eivätkä välttämättä edes miehiä. Itsepäisiä he kuitenkin olivat, selvitessään sen ajan oloissa. Malliesimerkki tarkoittamastani pienhenkilöstä on kuvattu Seniorin kirjoituksessa Pussisen akasta.
Kun ajattelen menneiden aikojen itsepäisyyttä, sodat nousevat tietysti erityisesti esiin. Se on luonnollista, koska sota on niin äärimmäinen ilmiö, että tuntuu mahdottomalta kuvitella itse jaksavansa sellaista.
Entisaikojen arkikin vaati itsepäisyyttä niin köyhältä kuin rikkaalta. Yksi joutui orvoksi varhain ja sai vielä esikoisena vastuun huolehtia nuoremmista sisaruksistaan. Toinen taas laitettiin aputilan emännäksi 10-vuotiaana, koska haluttiin, että sitä valvoo isäntäväki ja että tyttö saa arvokasta työkokemusta.
Naisilta vaadittiin ehkä vielä enemmän itsepäisyyttä kuin miehiltä. Ajoittaiset ryyppy- ja rentoutumisreissut eivät olleet mahdollisia naisille. Äitiyslomia ei ollut vaan normaalit työt piti tehdä raskauksien, synnytysten ja imetysten lomassa. Mutta yhtä kaikki, myös miesten ja poikien elämä oli enemmän tai vähemmän yhtäjaksoista työtä.
Väittäisinpä oikeastaan, että tänään vietämme myös itsepäisyyden juhlaa, koska se on yksi tärkeä asia, jota Suomen pitäminen asuttuna ja itsenäisenä on vaatinut. Uskoisinkin, että harva todella muistelee tänään Mannerheimiä tai muita suurmiehiä. Eivätköhän omat vanhemmat tai isovanhemmat, epätäydellisinäkin, ole monilla muistelu- ja sankarilistan kärjessä.
EDIT 11.12.2011: minusta ennemminkin näyttäisi, että nykypäivänä ei kaivata vahvaa johtajaa vaan ennemminkin kuuntelevaa johtajaa. Joku voisi pitää vaikka Halosta vahvana johtajana, koska hän on pyrkinyt hyvin selkeästi ajamaan läpi omaa näkemystään. Tämä ei näytä nostaneen hänen suosiotaan. Myös mm. Kataista ja Urpilaista on arvosteltu tavalla, joka näyttää minusta juuri vahvan johtamisen arvostelulta.
Valtiomieheksi puolestaan noustaneen vasta jälkikäteen. Valtiomiesmäiset teot kun tuppaavat olemaan sellaisia, että ne kantavat hedelmää vasta pidemmällä tähtäimellä. Esimerkkinä lamanaikainen valtionvarainministeri Iiro Viinanen, joka oli 90-luvulla valtavan vihattu mies. Nyt häntä on ruvettu vähitellen arvostamaan siitä, että hän ei antanut Suomen mennä Argentiinan tietä. Tai J.V. Snellman, joka ärsytti vuoroin aatelia, vuoroin rahvasta, mutta sieltäpä nyt vain kansakunnan kaapin päältä menoa katselee.
Kun ajattelen menneiden aikojen itsepäisyyttä, sodat nousevat tietysti erityisesti esiin. Se on luonnollista, koska sota on niin äärimmäinen ilmiö, että tuntuu mahdottomalta kuvitella itse jaksavansa sellaista.
Entisaikojen arkikin vaati itsepäisyyttä niin köyhältä kuin rikkaalta. Yksi joutui orvoksi varhain ja sai vielä esikoisena vastuun huolehtia nuoremmista sisaruksistaan. Toinen taas laitettiin aputilan emännäksi 10-vuotiaana, koska haluttiin, että sitä valvoo isäntäväki ja että tyttö saa arvokasta työkokemusta.
Naisilta vaadittiin ehkä vielä enemmän itsepäisyyttä kuin miehiltä. Ajoittaiset ryyppy- ja rentoutumisreissut eivät olleet mahdollisia naisille. Äitiyslomia ei ollut vaan normaalit työt piti tehdä raskauksien, synnytysten ja imetysten lomassa. Mutta yhtä kaikki, myös miesten ja poikien elämä oli enemmän tai vähemmän yhtäjaksoista työtä.
Väittäisinpä oikeastaan, että tänään vietämme myös itsepäisyyden juhlaa, koska se on yksi tärkeä asia, jota Suomen pitäminen asuttuna ja itsenäisenä on vaatinut. Uskoisinkin, että harva todella muistelee tänään Mannerheimiä tai muita suurmiehiä. Eivätköhän omat vanhemmat tai isovanhemmat, epätäydellisinäkin, ole monilla muistelu- ja sankarilistan kärjessä.
EDIT 11.12.2011: minusta ennemminkin näyttäisi, että nykypäivänä ei kaivata vahvaa johtajaa vaan ennemminkin kuuntelevaa johtajaa. Joku voisi pitää vaikka Halosta vahvana johtajana, koska hän on pyrkinyt hyvin selkeästi ajamaan läpi omaa näkemystään. Tämä ei näytä nostaneen hänen suosiotaan. Myös mm. Kataista ja Urpilaista on arvosteltu tavalla, joka näyttää minusta juuri vahvan johtamisen arvostelulta.
Valtiomieheksi puolestaan noustaneen vasta jälkikäteen. Valtiomiesmäiset teot kun tuppaavat olemaan sellaisia, että ne kantavat hedelmää vasta pidemmällä tähtäimellä. Esimerkkinä lamanaikainen valtionvarainministeri Iiro Viinanen, joka oli 90-luvulla valtavan vihattu mies. Nyt häntä on ruvettu vähitellen arvostamaan siitä, että hän ei antanut Suomen mennä Argentiinan tietä. Tai J.V. Snellman, joka ärsytti vuoroin aatelia, vuoroin rahvasta, mutta sieltäpä nyt vain kansakunnan kaapin päältä menoa katselee.
3. joulukuuta 2011
Elävä perinne?
Kävimme tosiaan syömässä S-ketjuun kuuluvassa Gastropub Einossa Mikkelissä Seniorin kanssa. Ravintola on osoitus siitä, että joskus ketjuravintolakin voi olla nerokkaan innovatiivinen. Toivoisin konseptin leviävän muuallekin Suomeen, aina paikallisilla aineksilla höystettynä.
Kyseessä on laadukas etninen ravintola, nimittäin suomalaisravintola, joka tarjoaa perinteistä suomalaista ruokaa geneerisen tai muiden maiden etnisten herkkujen sijasta. Omaperäisyys ei jää tähän. Painopiste on paikallisissa ruuissa ja raaka-aineissa. Savolaisuus näkyy sekä menussa että vessaan sijoitetussa savolaisvitsejä sisältävässä nauhoituksessa. Sisustuksessa on hyödynnetty vuosikymmenien takaisen mikkeliläisen ravintoloitsijan, Eino Tanskasen, perintöä.
Ainut epävireinen kohta on televisionäytöt, jossa vaihtuvat koko ajan mainokset. No, jossain ketjuravintola vie veronsa. Toisaalta vain ketjuravintolalla lienee varaa tarjota kohtuulliseen hintaan kaikki perinteiset maitotuotteilla kyllästetyt ruuat täysin laktoosittomina.
Ihastelen konseptia myös siitä syystä, että se onnistuu siinä, mikä on Suomessa harvinaista mutta Kreikassa yleistä: ruoka- ja kulttuuriperinteiden toimivassa modernisoinnissa. Ainakin maaseudun ulkopuolella suomalaiset ovat usein melko tietämättömiä omista juuristaan tai sitten nolostelevat niitä.
Kreikkalaiset muusikot hyödyntävät vanhaa musiikkiperinnettään jatkuvasti. Eikä siinä vielä kaikki. Olenpa nähnyt Kreikassa ison konsertin, jossa noin tusina osallistujaa nousi spontaanisti lavalle tanssimaan perinteistä kreikkalaistanssia laulun tahtiin. Kuinka moni suomalainen menisi spontaanisti tanssimaan polkkaa keskellä konserttia? Kuinka moni suomalainen edes osaa tanssia polkkaa?
Kreikkalaiset järjestävät teatteriesityksiä ja konsertteja samoilla paikoilla kuin esi-isänsä. (Okei, ilmasto on toki miellyttävämpi, ja valmista infraa kannattaa aina hyödyntää.) Myöskään perinneruokia ei ole vaikea löytää. Onpa jopa erillisiä paastovalmisruokia niille, jotka noudattavat ortodoksisen kirkon mukaista paastoa.
Kreikkalaisten ongelma on vaikea kieli. Jos kreikkalaiset puhuisivat englantia, espanjaa tai jotain muuta laajalle levinnyttä kieltä, heillä ei olisi mitään taloushuolia, koska heidän pitkät perinteensä kulttuurin kehittämisessä ja kaupallistamisessa olisivat maan talouden kulmakivi.
Lukijoille: toivotaan vinkkejä vastaavista paikoista, joista saa täysin laktoositonta ruokaa.
Kyseessä on laadukas etninen ravintola, nimittäin suomalaisravintola, joka tarjoaa perinteistä suomalaista ruokaa geneerisen tai muiden maiden etnisten herkkujen sijasta. Omaperäisyys ei jää tähän. Painopiste on paikallisissa ruuissa ja raaka-aineissa. Savolaisuus näkyy sekä menussa että vessaan sijoitetussa savolaisvitsejä sisältävässä nauhoituksessa. Sisustuksessa on hyödynnetty vuosikymmenien takaisen mikkeliläisen ravintoloitsijan, Eino Tanskasen, perintöä.
Ainut epävireinen kohta on televisionäytöt, jossa vaihtuvat koko ajan mainokset. No, jossain ketjuravintola vie veronsa. Toisaalta vain ketjuravintolalla lienee varaa tarjota kohtuulliseen hintaan kaikki perinteiset maitotuotteilla kyllästetyt ruuat täysin laktoosittomina.
Ihastelen konseptia myös siitä syystä, että se onnistuu siinä, mikä on Suomessa harvinaista mutta Kreikassa yleistä: ruoka- ja kulttuuriperinteiden toimivassa modernisoinnissa. Ainakin maaseudun ulkopuolella suomalaiset ovat usein melko tietämättömiä omista juuristaan tai sitten nolostelevat niitä.
Kreikkalaiset muusikot hyödyntävät vanhaa musiikkiperinnettään jatkuvasti. Eikä siinä vielä kaikki. Olenpa nähnyt Kreikassa ison konsertin, jossa noin tusina osallistujaa nousi spontaanisti lavalle tanssimaan perinteistä kreikkalaistanssia laulun tahtiin. Kuinka moni suomalainen menisi spontaanisti tanssimaan polkkaa keskellä konserttia? Kuinka moni suomalainen edes osaa tanssia polkkaa?
Kreikkalaiset järjestävät teatteriesityksiä ja konsertteja samoilla paikoilla kuin esi-isänsä. (Okei, ilmasto on toki miellyttävämpi, ja valmista infraa kannattaa aina hyödyntää.) Myöskään perinneruokia ei ole vaikea löytää. Onpa jopa erillisiä paastovalmisruokia niille, jotka noudattavat ortodoksisen kirkon mukaista paastoa.
Kreikkalaisten ongelma on vaikea kieli. Jos kreikkalaiset puhuisivat englantia, espanjaa tai jotain muuta laajalle levinnyttä kieltä, heillä ei olisi mitään taloushuolia, koska heidän pitkät perinteensä kulttuurin kehittämisessä ja kaupallistamisessa olisivat maan talouden kulmakivi.
Lukijoille: toivotaan vinkkejä vastaavista paikoista, joista saa täysin laktoositonta ruokaa.
30. marraskuuta 2011
Savolainen syntymäpäivä Mikkelissä
Seniorin syntymäpäivän kunniaksi Juniori tarjosi lounaan Mikkelin Gastropub Einossa. Paikka on uuden ilmeen saaneen torin kupeessa. Nimi ei tule Eino Leinosta, vaan mikkeliläisestä ravintola- ja majoitusalan miehestä Eino Tanskasesta. Rehevää ruokaa, menussa savolaisia tarkennuksia, kuulemma Aake Kalliala on ollut mukana suunnittelussa.
Sokerina pohjalla vai pitäisikö sanoa vaahtokukkana oluen pinnalla oli alakerroksen vessan äänimaisema: Aaken mehevä ääni lasketteli nauhalta savolaisia sutkauksia. Seniori ei malttanut lähteä sieltä heti, vaan jäi hekottamaan!
Sokerina pohjalla vai pitäisikö sanoa vaahtokukkana oluen pinnalla oli alakerroksen vessan äänimaisema: Aaken mehevä ääni lasketteli nauhalta savolaisia sutkauksia. Seniori ei malttanut lähteä sieltä heti, vaan jäi hekottamaan!
27. marraskuuta 2011
Mikä on äidin paikka, vm. 1891
Äitiyssota syttyy tasaisin väliajoin. Sitä käydään äidin paikasta ja lapselle kuuluvasta huomiosta. Tasa-arvoisena aikanamme isätkin on alettu taistoon sotkea mukaan, mutta ensisijainen huomio on äideissä. Mutta on sitä osattu ennenkin. Näin kirjoitti K.A.Tavaststjerna 1891 kirjassaan Kovina aikoina, joka sijoittuu 1860-luvulle:
Mutta mitähän Tavaststjerna olisi sanonut nykyajan alati vaihtuvista suosituksista sen suhteen, mitä raskaana olevan tai imettävän kuuluisi tehdä tai olla tekemättä?
Eikä [lapsia] ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen, että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa.Edellisestä huomaa, että joitain muutoksia on tapahtunut: miehen passaaminen ei useimmissa tapauksissa ole enää keski- tai yläluokkaisen naisen tärkeimpiä tehtäviä, kuten se tuohon aikaan oli. Lisäksi kodinhoito on helpottunut kodinelektroniikan ja vähittäiskaupan tarjonnan laajenemisen myötä, joten sekään ei enää vaadi lähes ympärivuorokautista työtä.
Mutta mitähän Tavaststjerna olisi sanonut nykyajan alati vaihtuvista suosituksista sen suhteen, mitä raskaana olevan tai imettävän kuuluisi tehdä tai olla tekemättä?
Lasten kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää
englantilaista tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa.
21. marraskuuta 2011
Päntän äijän jälkeläisiä
Viivytellyt talvi tekee vihdoin tuloaan. Ovat koittaneet Päntän äijän mieliajat. Pentti Haanpään juttu Päntän äijän vajoaminen kertoo mökin ukosta, jolle ohut jää oli vastustamaton houkutus.
Sillä Päntän äijä putosi järven jäihin joka jumalan syksy ja väliin keväälläkin. Kolme kertaa hän oli pudonnut niin surkeasti, ettäoli ollut aivan taidottomassa tilassa, kun naapurit vetivät hänet kuiville. -- Eikä Päntän äijälle ollut apua, ei hän mitään oppinut kokemuksistaan. Jää vietteli hänet aina uudelleen, vastustamattomasti. Lieneekö jo päässyt uskomaan, ettei vesi häntä hukuta?Taas syksynkähmässä lähti ukko emäntänsä vastustuksesta huolimatta yksiöiselle jäälle reellä liukuen.
Reen kepeä kulku jollakin tavalla lumosi hänen mielensä. Päässä vilahti ajatus, että mikään tässä elämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää...Mutta ohut jää muuttui huomaamatta sulaksi vedeksi ja reki rupesi vajoamaan kohti pohjaa. Ukko päästi partasuustaan suuren huudon. Sen kuuli naapurina asuva seppä Toropainen.
Siinä se nyt on! Enkö minä jo sanonut, että alkavat olla Päntän äijän putoamisajat...Seppä kiirehti apuun poikineen, ja yhdessä he saivat kiskottua ukon rekineen vedestä. Tuvan lämpö ja pontikkahörppy saivat Päntän äijän taas tokenemaan elävien kirjoihin. Seppä ei sanojaan säästellyt:
Se oli nyt neljäs kerta, kun sinä hukuit peräti, puhumattakaan pienemmistä porskahduksista. Muista, että jos vielä pudotat itsesi, niin minä en vedä, vaan painan syvemmäksi... - Jospa se nyt riittäisi, myönteli Päntän äijä. - Ainakin täksi syksyksi...Sanomalahtien pikku-uutiset tähän aikaan vuodesta kertovat, että Päntän äijän jälkeläisiä löytyy runsaasti muualtakin kuin Haanpään kuvaamasta Kairanmaasta.
18. marraskuuta 2011
Sukupolvien välinen dialogi
Tänään oivalsimme harrastavamme toisinaan sukupolvien välistä dialogia. Kerroin juniorille Käpy selän alla-filmiin liittyvän sitaatin, joka oli mielestäni hauska, ja odotin naurua puhelimen toisessa päässä. Siellä vallitsi hiljaisuus. Sitten tuli selvityspyyntö. Purin lauseen osiin ja kävimme ne läpi. Ahaa, sitäkö se siis tarkoitti.
Sama toimii myös toisin päin. Inter-generationaaliselle dialogille on varmasti jossakin jokin historiallis-sosiologis-tilastollinen kuvaus sekä juhlava kaavio, johon sisältyy ?? = ?? = Ahaa !
Sama toimii myös toisin päin. Inter-generationaaliselle dialogille on varmasti jossakin jokin historiallis-sosiologis-tilastollinen kuvaus sekä juhlava kaavio, johon sisältyy ?? = ?? = Ahaa !
16. marraskuuta 2011
Torstai ei ole toivoa täynnä
Huominen torstai tietää näyttävää katuteatteria Ateenassa. 17.11.1973 opiskelijoiden mielenosoitus käynnisti sotilasdiktatuurin (1967-74) loppulaskennan. Siitä tuli vuotuinen kansallinen merkkipäivä. Nyt Lukas Papademos hallituksineen voi odottaa rajuja mielenosoituksia. Aika muuttuu, nyt kohteina troikka ja uusi hallitus entisten everstien sijasta.
14. marraskuuta 2011
Francon aika: näin me sen koimme (Suomessa)
Yle Teemalla on pyörinyt jo monta vuotta espanjalainen Francon aika, joka kuvaa Alcántaran perheen ja heidän lähipiirinsä elämää Francon hallintokauden loppupuolella ja sen jälkeen. Mietitäänpä, minkälainen olisi suomalainen versio! (Vertailtavuuden kannalta nimet ovat kuitenkin espanjalaisia.) Sarjan nimi olisi tietysti Kekkosen aika.
Päähenkilöt ovat aviopari, Antonio ja Merche. Molemmat menivät nuorena töihin, koska sodan jälkeen köyhässä Suomessa ei ollut varaa opiskella, jos ei kuulunut rikkaaseen perheeseen. Heidän perheensä olivat alunperin sisä-Suomesta, kuten monien muiden. Onneksi Merchen isä oli saanut kuitenkin Helsingistä rintamamiestontin, jolle rakennetussa rintamamiestalossa aviopari lapsineen ja Merchen vielä elossa oleva äiti asuvat. Äiti Herminia on korvaamaton apu lastenvahtina, aikana ennen laajamittaista päivähoitojärjestelmää.
Perheenpää Antonio on ollut himoitussa julkisen sektorin virassa, erään ministeriön ovimiehenä. Hän otti kuitenkin virkavapaata ja lopulta lopputilin, kun hänen tuttavansa Don Pablo houkutteli hänet yrityselämään. Ensin Antonio ja Pablo tekivät töitä rakennusalalla, sitten Antonio siirtyi takaisin konepaja-alalle, jossa hän työskenteli ennen ministeriötä. Antonio saa konepajan kannattamaan, koska hyvissä asemissa oleva Don Pablo hommaa hänelle tuottoisia tilauksia Neuvostoliiton kanssa käytävään bilateraalikauppaan liittyen.
Antonion vaimo Merche on työskennellyt tekstiiliteollisuudessa - ala oli vielä runsaslukuinen Suomessakin 1960- ja 1970-luvuilla. Vaikka öljykriisi ei heikentänyt Suomen taloutta niin paljon kuin Espanjan (koska bilateraalikaupan ansiosta Suomi sai edullista öljyä NL:sta), Merchen yritys joutui silti lopettamaan. Sitten Merche perusti kampaamon vaatekauppansa entisen myyjän kanssa. Samalla Merche aloitti opiskelun yliopistossa, vasta aikuisiällä. Näitä yritysten lopettamisia ei välttämättä katsottu hyvällä sen ajan melko yrityskielteisessä ilmapiirissä, mutta suomalaisen sisukas aviopari ei anna ympäristön paheksunnan lannistaa.
Heillä on neljä lasta. Toni ja Ines ovat nuoria aikuisia. Kuten espanjalainen Ines, suomalainen versio viettää hyvin samanlaista villiä elämää: muuttaa Lontooseen ja asuu siellä englantilaispojan kanssa, joka tulee Suomeen asti etsimään Inesiä. Sitten he päätyvä Ibizalle viettämään hippielämää. Ennen pitkää Ines palaa kotiin ja viettää hippielämää täälläkin kunnes ihastuu erääseen ortodoksiseen venäläisemigranttiin, Eugenioon. Inesin vanhempien kauhistukseksi he menevät naimisiin ortodoksisessa kirkossa. Mutta perheonnea ei kestä kauan, koska Ines joutuu sattumalta sotketuksi joidenkin inkeriläisloikkarien asiaan, ja hän ja Eugenio päättävät varmuuden vuoksi muuttaa Tukholmaan, kunnes tilanne menee ohi. Heidän siellä syntynyt lapsensa saa venäläistyyppisen nimen, ja siinäkin on Antoniolla totuttelemista.
Toni on opiskellut lakimieheksi ja on salaa oikeistoradikaali. Hän on tavannut Tuure Junnilankin! Vanhemmat ei tietenkään pidä moisesta poliittisesta aktivismista, eikä sekä Antonion että Tonin itsepäinen suomalaismiehen luonne helpota keskusteluja. Maria on hyvin pieni, mutta Carlos on jo yläasteiässä ja alkaa kiinnostua tytöistä. Hän on jo altistunut isoveljensä poliittisille mielipiteille ja uskoo niihin, mutta toisaalta veri vetää taistolaisiin päin: taistolaisilla on parhaat bileet ja aktiivinen pöksylähetys.
Eräs henkilö on myös Antonion veli Miguel, joka on palannut Suomeen oltuaan vuosia töissä Saabin tehtailla. Hän ostelee Dagens Nyheteriä ja muita ruotsalaisia sanomalehtiä ja jaksaa tolkuttaa väsymykseen asti, kuinka paljon paremmin ja vapaammin asiat ovat Ruotsissa. Kunhan vain ruotsalainen, kylmäksi osoittautunut vaimo suostuisi eroon. Paha kyllä, Miguel on päätynyt ajamaan yhteistä taksia tulipunaisen kommunistin kanssa, ja aina välistä syttyy kiivaita keskusteluja Neuvostoliiton tilanteesta. Näitä keskusteluja syttyy erityisesti paikallisessa Gulf-huoltoaseman baarissa, jota pitää Tinín.
Päähenkilöt ovat aviopari, Antonio ja Merche. Molemmat menivät nuorena töihin, koska sodan jälkeen köyhässä Suomessa ei ollut varaa opiskella, jos ei kuulunut rikkaaseen perheeseen. Heidän perheensä olivat alunperin sisä-Suomesta, kuten monien muiden. Onneksi Merchen isä oli saanut kuitenkin Helsingistä rintamamiestontin, jolle rakennetussa rintamamiestalossa aviopari lapsineen ja Merchen vielä elossa oleva äiti asuvat. Äiti Herminia on korvaamaton apu lastenvahtina, aikana ennen laajamittaista päivähoitojärjestelmää.
Perheenpää Antonio on ollut himoitussa julkisen sektorin virassa, erään ministeriön ovimiehenä. Hän otti kuitenkin virkavapaata ja lopulta lopputilin, kun hänen tuttavansa Don Pablo houkutteli hänet yrityselämään. Ensin Antonio ja Pablo tekivät töitä rakennusalalla, sitten Antonio siirtyi takaisin konepaja-alalle, jossa hän työskenteli ennen ministeriötä. Antonio saa konepajan kannattamaan, koska hyvissä asemissa oleva Don Pablo hommaa hänelle tuottoisia tilauksia Neuvostoliiton kanssa käytävään bilateraalikauppaan liittyen.
Antonion vaimo Merche on työskennellyt tekstiiliteollisuudessa - ala oli vielä runsaslukuinen Suomessakin 1960- ja 1970-luvuilla. Vaikka öljykriisi ei heikentänyt Suomen taloutta niin paljon kuin Espanjan (koska bilateraalikaupan ansiosta Suomi sai edullista öljyä NL:sta), Merchen yritys joutui silti lopettamaan. Sitten Merche perusti kampaamon vaatekauppansa entisen myyjän kanssa. Samalla Merche aloitti opiskelun yliopistossa, vasta aikuisiällä. Näitä yritysten lopettamisia ei välttämättä katsottu hyvällä sen ajan melko yrityskielteisessä ilmapiirissä, mutta suomalaisen sisukas aviopari ei anna ympäristön paheksunnan lannistaa.
Heillä on neljä lasta. Toni ja Ines ovat nuoria aikuisia. Kuten espanjalainen Ines, suomalainen versio viettää hyvin samanlaista villiä elämää: muuttaa Lontooseen ja asuu siellä englantilaispojan kanssa, joka tulee Suomeen asti etsimään Inesiä. Sitten he päätyvä Ibizalle viettämään hippielämää. Ennen pitkää Ines palaa kotiin ja viettää hippielämää täälläkin kunnes ihastuu erääseen ortodoksiseen venäläisemigranttiin, Eugenioon. Inesin vanhempien kauhistukseksi he menevät naimisiin ortodoksisessa kirkossa. Mutta perheonnea ei kestä kauan, koska Ines joutuu sattumalta sotketuksi joidenkin inkeriläisloikkarien asiaan, ja hän ja Eugenio päättävät varmuuden vuoksi muuttaa Tukholmaan, kunnes tilanne menee ohi. Heidän siellä syntynyt lapsensa saa venäläistyyppisen nimen, ja siinäkin on Antoniolla totuttelemista.
Toni on opiskellut lakimieheksi ja on salaa oikeistoradikaali. Hän on tavannut Tuure Junnilankin! Vanhemmat ei tietenkään pidä moisesta poliittisesta aktivismista, eikä sekä Antonion että Tonin itsepäinen suomalaismiehen luonne helpota keskusteluja. Maria on hyvin pieni, mutta Carlos on jo yläasteiässä ja alkaa kiinnostua tytöistä. Hän on jo altistunut isoveljensä poliittisille mielipiteille ja uskoo niihin, mutta toisaalta veri vetää taistolaisiin päin: taistolaisilla on parhaat bileet ja aktiivinen pöksylähetys.
Eräs henkilö on myös Antonion veli Miguel, joka on palannut Suomeen oltuaan vuosia töissä Saabin tehtailla. Hän ostelee Dagens Nyheteriä ja muita ruotsalaisia sanomalehtiä ja jaksaa tolkuttaa väsymykseen asti, kuinka paljon paremmin ja vapaammin asiat ovat Ruotsissa. Kunhan vain ruotsalainen, kylmäksi osoittautunut vaimo suostuisi eroon. Paha kyllä, Miguel on päätynyt ajamaan yhteistä taksia tulipunaisen kommunistin kanssa, ja aina välistä syttyy kiivaita keskusteluja Neuvostoliiton tilanteesta. Näitä keskusteluja syttyy erityisesti paikallisessa Gulf-huoltoaseman baarissa, jota pitää Tinín.
10. marraskuuta 2011
Kallorumpu on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut
Muusana Mannerheim –näin voi todeta Eeva-Kaarina Arosen uudesta teoksesta Kallorumpu. (Samaa voisi sanoa myös Jörn Donnerin Muistiinpanoja Mannerheimista, jossa Donner tarkasteli marsalkkaa myös oman ja sukunsa historian linssin läpi. Kirja liittyi Donnerin televisioituun Mannerheim-dokumenttiin.)
Kallorumpu on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut. Sama intensiivinen kertojan ote kuin 2005 ilmestyneessä kirjassa Maria Renforsin totuus, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Kajaaniin, Kainuuseen ja Vienan Karjalaan. Sama menneisyyden uskottava loihtiminen esille. Lukija kulkee milloin Mannerheimin kodissa Kalliolinnantiellä vuonna 1935, milloin nykyhetkessä oppaanaan salaperäinen kertoja, jonka henkilöllisyys hiljalleen paljastuu. Draaman kaari kantaa alusta loppuun. Ihminen Mannerheim nousee etualalle, mutta säilyttää samalla patsaan arvoituksellisuuden.
Kallorumpu on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut. Sama intensiivinen kertojan ote kuin 2005 ilmestyneessä kirjassa Maria Renforsin totuus, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Kajaaniin, Kainuuseen ja Vienan Karjalaan. Sama menneisyyden uskottava loihtiminen esille. Lukija kulkee milloin Mannerheimin kodissa Kalliolinnantiellä vuonna 1935, milloin nykyhetkessä oppaanaan salaperäinen kertoja, jonka henkilöllisyys hiljalleen paljastuu. Draaman kaari kantaa alusta loppuun. Ihminen Mannerheim nousee etualalle, mutta säilyttää samalla patsaan arvoituksellisuuden.
5. marraskuuta 2011
Anno 1790: 1700-luvun CSI
...paitsi että se on paljon parempi. Tarkoitan FST:llä näytettävää uutta draamasarjaa, jonka ensimmäinenkin jakso on vielä Yle Areenalla 23.11. asti. Se on historiallinen dekkari, jonka päähenkilö on poliisiksi värvätty välskäri Dåådh.
Se on visuaalisesti upea, mutta ihastuin myös ajankuvaukseen. Parhaimmillaan dekkari on mahtava väline yhteiskuntakuvaukseen, mutta usein tämä vaatii riittävää ajallista tai muuta etäisyyttä. Esimerkkejä tästä ovat Ylen viime vuonna näyttämä, Mussolinin aikaan sijoittuva Komisario De Luca sekä Yhdysvalloissa asuvan kiinalaisen Qiu Xiaolongin Kiinaan sijoittuvat dekkarit. Kuten myös Terry Pratchettin Vimesiä käsittelevät Kiekkomaailma-kirjat. Riittävä etäisyys tuo perspektiiviä ja mahdollistaa yhteiskunnan epäkohtien vapaamman käsittelyn.
Anno 1790:n kuvaama Ruotsi on erilaisuudessaan kiinnostava. Nykyisestä Ruotsista tulee mieleen turvallinen tylsyys, hyvinvointivaltio ja tasa-arvoisuuden maksimointi. Vuonna 1790 nykyinen kuningassuku ei ollut vielä vallassa, ja aatelisten asema oli vahva. Pinnan alla kyti jännitteitä, ja Kustaa III murhattiin 1792. Kaikesta tästä on vain reilu 200 vuotta, joten sarjaa katselee kuin jotain sci-fi-sarjaa: näinkö paljon Ruotsi on muuttunut?
PS. Välskäri päähenkilönä mahdollistaa perusteellisemman poliisitutkinnan ja monimutkaisemmat juonikuviot, mutta ei huolta, tässä ei ole CSI:n kaltaista keinotekoista kikkailua hienolla tekniikalla.
Se on visuaalisesti upea, mutta ihastuin myös ajankuvaukseen. Parhaimmillaan dekkari on mahtava väline yhteiskuntakuvaukseen, mutta usein tämä vaatii riittävää ajallista tai muuta etäisyyttä. Esimerkkejä tästä ovat Ylen viime vuonna näyttämä, Mussolinin aikaan sijoittuva Komisario De Luca sekä Yhdysvalloissa asuvan kiinalaisen Qiu Xiaolongin Kiinaan sijoittuvat dekkarit. Kuten myös Terry Pratchettin Vimesiä käsittelevät Kiekkomaailma-kirjat. Riittävä etäisyys tuo perspektiiviä ja mahdollistaa yhteiskunnan epäkohtien vapaamman käsittelyn.
Anno 1790:n kuvaama Ruotsi on erilaisuudessaan kiinnostava. Nykyisestä Ruotsista tulee mieleen turvallinen tylsyys, hyvinvointivaltio ja tasa-arvoisuuden maksimointi. Vuonna 1790 nykyinen kuningassuku ei ollut vielä vallassa, ja aatelisten asema oli vahva. Pinnan alla kyti jännitteitä, ja Kustaa III murhattiin 1792. Kaikesta tästä on vain reilu 200 vuotta, joten sarjaa katselee kuin jotain sci-fi-sarjaa: näinkö paljon Ruotsi on muuttunut?
PS. Välskäri päähenkilönä mahdollistaa perusteellisemman poliisitutkinnan ja monimutkaisemmat juonikuviot, mutta ei huolta, tässä ei ole CSI:n kaltaista keinotekoista kikkailua hienolla tekniikalla.
4. marraskuuta 2011
Perinteitä noudattaen
Kreikka on länsimaisen näytelmäkirjallisuuden synnyinmaa. Lähes kaikki säilyneet draamat ovat tragedioita. Vain Aristofanes tulee mieleen komedioiden kirjoittajana. Noudattaako George Papandreou nyt murhenäytelmien perinteitä uhmaansa sortuvana sankarina? Tai koko yhteiskunta taloudellisen holtittomuuden vuoksi?
2. marraskuuta 2011
Kalaaseista katastrofiin?
Kalaaseista katastrofiin voi olla lyhyt matka. Kreikan assimilatsioni (mukautuminen) EU:n malliin ei ole toteutunut, liekö ollut alkaen haluakaan. Suurin osa kansasta on tuntenut itsensä EU:n helooteiksi (muinaisen alkuperäisväestön jälkeläiset, jotka maahan tunkeutuneet doorilaiset orjuuttivat). Ja nyt bankrotti (konkurssi, maksukyvyttömyys) uhkaa.
Vaivalla väännetty pelastuspaketti olisi assisteerannut (auttanut) maan taloustilannetta. Nyt pääministeri Papandreou vie sen kansanäänestykseen. Kaduilla on pitkään kuohunut revoltti (mellakka). Onko seuraava vaihe revolutsioni (vallankumous) ja suorastaan putsch (vallankaappaus)?
Vanha sotahuuto on Vapaus tai kuolema. Olisiko uusi Säästöt ei, EU-jäsenyys kyllä.
Vaivalla väännetty pelastuspaketti olisi assisteerannut (auttanut) maan taloustilannetta. Nyt pääministeri Papandreou vie sen kansanäänestykseen. Kaduilla on pitkään kuohunut revoltti (mellakka). Onko seuraava vaihe revolutsioni (vallankumous) ja suorastaan putsch (vallankaappaus)?
Vanha sotahuuto on Vapaus tai kuolema. Olisiko uusi Säästöt ei, EU-jäsenyys kyllä.
28. lokakuuta 2011
Historiaa vauhdilla - Missä kuljimme kerran
Kjell Westön samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva Missä kuljimme kerran oli kiinnostava tuttavuus. Tyylikästä epookkia Helsingissä, yläluokan sukujuhlissa häivähdys Bergmania. Esille nousi ennen muuta alkupuolen itsenäisyytttä tavoitteleva Suomi ja seurannut kansalaissota suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Sen jälkeen kirjaa lukematon katsoja jäi hieman hämmentyneenä seuraamaan historian nopeita hyppäyksiä vuoteen 1944 saakka. Toinen intensiivinen jakso oli 30-luku ja Lapuan liikkeen vaikutus.
Päähenkilöiksi nousivat Lucie (Jessica Grabowsky), hänen kiivas veljensä Cedi (Oskar Pöysti) ja ihailijansa Eccu (Jakob Öhrman). Kaikki kolme tekivät eheät roolityöt. Myöhemmin mukaan tuli Allu (Andreas af Enehjelm). Jään innolla odottamaan televisiosarjaa, jonka myös ohjaa Peter Lindholm.
Päähenkilöiksi nousivat Lucie (Jessica Grabowsky), hänen kiivas veljensä Cedi (Oskar Pöysti) ja ihailijansa Eccu (Jakob Öhrman). Kaikki kolme tekivät eheät roolityöt. Myöhemmin mukaan tuli Allu (Andreas af Enehjelm). Jään innolla odottamaan televisiosarjaa, jonka myös ohjaa Peter Lindholm.
21. lokakuuta 2011
Vaalivalistusta
Ilmari Kianto (1874-1970) on Kainuun kuuluisin kirjailija. Hänen käsialaansa on maakuntalaulu Nälkämaan laulu. Tunnetuimmat teokset ovat Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Edellisessä on suuri osuus vuoden 1907 vaaleilla, päähenkilöt Topi ja Riika Romppanen tuskailevat viivan vetämistä vaalilippuun. Vaaleissa valittiin Suomelle yksikamarinen eduskunta, ja naisillakin oli äänioikeus.
Silloin äänestyslippuun ei piirretty numeroa vaan vedettiin punainen viiva. Vaaleja varten laadittiin ohjeita. Ne olivat tarpeen, uusi asia askarrutti. Kianto kuvaa kuinka yhdessäkin pirtissä pohdittiin:
Silloin äänestyslippuun ei piirretty numeroa vaan vedettiin punainen viiva. Vaaleja varten laadittiin ohjeita. Ne olivat tarpeen, uusi asia askarrutti. Kianto kuvaa kuinka yhdessäkin pirtissä pohdittiin:
- Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän nännejä kopeloineet...
- Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin, jotta ei tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksessa pärjeäisi. Eihän se mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itsekuhi saisi eänensä puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. - Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan peräsuoli!
8. lokakuuta 2011
Elokuvaohjaaja Sembène, tuo Länsi-Afrikan Terry Pratchett!
Osa lukijoista on ehkä tutustunut Terry Pratchettiin, äärimmäiseen suosittuun ja tuotteliaaseen fantasiakirjailijaan. Joskin fantasiakirjailija on harhaanjohtava termi tässä tapauksessa. Kyseessä on ennen kaikkea nerokas sanataiteilija, humoristi sekä yhteiskuntakriitikko, jonka kirjat sattuvat tapahtumaan fantasiamaailmassa. Tämä antaa herkullisempia mahdollisuuksia painottaa tiettyjä asioita, ja hyvä kaunokirjallisuus vaatii aina tiettyjä vapauksia täydellisestä realismista.
Sembène Ousmane on puolestaan jo edesmennyt senegalilainen elokuvaohjaaja ja kirjailija, jonka tyylissä on jotain pratchettmäistä. Hänen elokuvansa tosin tapahtuvat reaalimaailmassa, mutta sama lempeän huumorin ja terävän havainnoinin yhdistelmä innostaa.
Lokakuussa Suomen elokuva-arkisto näyttää Helsingissä kaksi Ousmanen elokuvaa, Moolaadén ja Ceddon. Ensimmäinen on tullut joku vuosi sitten televisiossakin ja käsittelee tyttöjen ympärileikkausta, toinen taas käsittelee sitä, kuinka kristityt ja islamilaiset lähetyssaarnaajat kolonisoivat Länsi-Afrikan ja ajoivat alkuperäisuskonnot syrjään. Synkkiä aiheita? Kyllä, mutta Ousmane osaa käsitellä niitä samalla varmalla huumorilla kuin mitä Pratchett on käsitellyt mm. sotaa, korruptiota, diktatuuria ja kansainvälisiä kauppaneuvotteluita. Suosittelen! Ensimmäinen näytös on Moolaadé, 11.10.
Sembène Ousmane on puolestaan jo edesmennyt senegalilainen elokuvaohjaaja ja kirjailija, jonka tyylissä on jotain pratchettmäistä. Hänen elokuvansa tosin tapahtuvat reaalimaailmassa, mutta sama lempeän huumorin ja terävän havainnoinin yhdistelmä innostaa.
Lokakuussa Suomen elokuva-arkisto näyttää Helsingissä kaksi Ousmanen elokuvaa, Moolaadén ja Ceddon. Ensimmäinen on tullut joku vuosi sitten televisiossakin ja käsittelee tyttöjen ympärileikkausta, toinen taas käsittelee sitä, kuinka kristityt ja islamilaiset lähetyssaarnaajat kolonisoivat Länsi-Afrikan ja ajoivat alkuperäisuskonnot syrjään. Synkkiä aiheita? Kyllä, mutta Ousmane osaa käsitellä niitä samalla varmalla huumorilla kuin mitä Pratchett on käsitellyt mm. sotaa, korruptiota, diktatuuria ja kansainvälisiä kauppaneuvotteluita. Suosittelen! Ensimmäinen näytös on Moolaadé, 11.10.
5. lokakuuta 2011
Kuinka käy kalaasien?
Kreikan/Euroopan taloustilanne on nyt sellainen, että kalaasit (kemut, pidot, juhla-ateria) eivät tule kyseeseen. Aviisi (sanomalehti) kertoo epävarmuudesta, lähes pelosta. Ylväs Hellas saattaa falleerata (puuttua, olla vailla; lakkauttaa maksunsa, tehdä vararikko) lähitulevaisuudessa. Termit löytyvät Sivistyssanakirjasta vuodelta 1924. Valitettavasti en löytänyt kirjasta mitään nykymediaan käypää ilmaisua...
2. lokakuuta 2011
Arvid Järnefeltin kotitalossa Lohjalla
Olin 23.9. Helsingin työväenopiston järjestämällä, Mervi Tuomikosken johtamalla reissulla kirjailija ja monitoimimies Arvid Järnefeltin kotitalossa Lohjan Virkkalassa. Valitan kuvien puutetta, mutta yritän korvata sitä raportoinnin tarkkuudella. Tilaisuus oli harvinainen, koska talo on vain suvun yksityisessä kotikäytössä. Kiitän tässä vielä sukua mahdollisuudesta päästä katsomaan taloa, ja muistutan kiinnostuneita, että talo ei ole museo, eikä siellä ole myöskään kahvilaa.
Vaikka nykyään Arvid Järnefelt ei ole ollenkaan niin kuuluisa kuin esimerkiksi Minna Canth tai Juhani Aho, hän oli aikoinaan yksi Suomen "kasvoista". Hänen isänsä Alexander oli suomalaismielinen kenraali ja maaherra, ja hänen äitinsä Elisabeth tuli venäjän-saksalaisesta kulttuurisuvusta ja oli etunenässä välittämässä venäläisen korkeakulttuurin vaikutteita Suomeen. Arvid Järnefelt luki oikeustiedettä, myös Venäjällä, mutta sai ennen valmistumistaan tolstoilaisen herätyksen eikä pitänyt enää tuomarin uraa eettisenä valintana. Hän hylkäsi sen, osti tilan Lohjalta 1895 ja rupesi maanviljelijäksi. Tämän lisäksi hän oli kirjailija, kansanvalistaja sekä sellainen, mitä nykyään kutsuttaisiin mediapersoonaksi, täynnä mielipiteitä mm. torpparilaitoksesta, sukupuolikysymyksestä, uskonnosta, oikeuslaitoksesta ja yhteiskunnasta noin yleensä.
Kävimme alkuperäisessä valkoisessa talossa, jota on säilytetty yllättävän uskollisesti. Vaikutelma oli autenttinen tavalla, jolle on hankala löytää sanoja. En ole nähnyt vastaavaa missään museossa, en edes kotimuseossa, olipa museo tehty kuinka hyvin tai kunnianhimoisesti tahansa. Siinä oli vanhan talon tuoksu, joka on tuttu jokaiselle, joka on käynyt joskus missä tahansa kotiseutumuseossa. Toisaalta tämä tuoksu yhdistyi viehättävästi asutun talon tuoksuun. Sama päti koko taloon. Sitä pidetään hyvin uskollisesti alkuperäisasussaan, mutta siellä täällä on pieniä nykyaikaisia lisäyksiä, jotka tekevät talosta kodin eikä museota: tv digibokseineen, aikakauslehtiä, moderni liesi, kahvinkeitin.
Seinillä oli muun muassa Arvid Järnefeltin omaa taidetta, kuten myös muiden Järnefeltien. Kuuluisimman taidemaalari-Järnefeltin eli Eero Järnefeltin tauluja siellä ei tosin ollut. Vaikutelma oli maallikon silmin kuitenkin hyvin samanlainen, ja olisi hankala erottaa ko. tauluja Eero Järnefeltin vastaavan aiheisista töistä. Siellä oli epäilemättä itse tehtyä taidekäsityötä, joka ei ollut ehkä niin taiteellista kuin jossain virallisessa taiteilijakodissa mutta paljon kodikkaampaa. Lisäksi siellä oli Alexander Järnefeltin lipasto, joka oli tehnyt matkalaukun virkaa maaherran nuoruudessa, kun tämä teki uraa Venäjän armeijassa. (Sen kantajia kävi kyllä sääliksi.)
Pihalta johti polku sekametsän reunassa olevalle, saniaisten koristamalle sukuhautausmaalle. Se sai alkunsa siitä, kun kirkko ei halunnut haudata kirkon hautausmaan sisälle Järnefeltien nuorena kuollutta, kastamatonta tytärtä. Niinpä tyttö haudattiin pihapiiriin. Sittemmin sinne on haudattu muitakin perheenjäseniä, myös Arvid itse, jonka vaatimattomuutta korostaneeseen elämänasenteeseen moinen varmasti sopi.
Hautausmaata näytti Arvid Järnefeltin tyttärentyttärentytär, joka samalla kertoi sukuperinnön vaatimasta ylläpidosta: kaiken A ja O ovat kunnon välineet puutarhahoidossa. Niistäkin huolimatta pelkästään (ison) nurmikon leikkaamiseen menee silti 7 tuntia viikossa kesäisin. Lisäksi kasvien kimpussa ovat kanit, myyrät ja metsäkauriit, ja epäilemättä Lohjan kalkkitehdas lisää myös rikkakasvien kasvunopeutta. Tämä voi kuulostaa koomiselta ja banaalilta, mutta tottahan se on. Kuten kuka tahansa museoihminen varmasti tietää, ylläpito vaatii varsin arkisia toimia sekä motivaatiota nähdä paljon vaivaa. On todella kunnioitettavaa, että suku jaksaa ylläpitää omalla kustannuksellaan yli sata vuotta vanhaa taloa noin pieteetillä.
Hänen äitinsä, Arvid Järnefeltin tyttärentytär, kertoi puolestaan koskettavasta varhaisesta muistostaan, jossa hän kolmevuotiaana katsoo sairasta isoisäänsä pihalta makuuhuoneeseen. Oma varhaisin muistoni puolestaan on se, että syön lapsuudenkotini portailla Seniorin tekemää sienisalaattia suoraan kulhosta. Seniorin mainiota sienisalaattia mitenkään halveksimatta, tuntuisi ehkä kuitenkin hienommalta, jos omiin lapsuusmuistoihini kuuluisi myös kulttuuripersoonien tapaaminen...
PS. Arvid Järnefelt ei antanut TV:n tai internetin puuttumisen haitata mediapersoonana toimimista. Kun hänellä oli asiaa kahtia jakautuneelle kansalle ensimmäisen maailmansodan aikana, hän laittoi lehteen ilmoituksen, että hän pitää puheen Kallion kirkossa Helsingissä, ja sitten hän piti sen.
29. syyskuuta 2011
Suomalaisen sisun ikoni
Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö - siinäpä suomalaisen sisun tosi ikoni. Pohjois-Pohjanmaalta Piippolasta kotoisin oleva Pentti Haanpää (1905-1955) on lyhyeen tekstiinsä piirtänyt tarkan muotokuvan yhdestä naiskohtalosta.
”Hän asuu kylän laidassa, mökinlahossa, jota voisi nimittää vaikka ihmispesäksi. - Hän on jo iäkäs ihminen, jolunnäköinen mökin akka ”
Piippola - Haanpään kirjoissa Kairanmaa - on paljolti hänen hahmojensa näyttämönä. Romaanien ohella hän kirjoitti lyhyitä kertomuksia, kuin äärimmilleen hiottuja pienoisnovelleja, joita hän kutsui jutuiksi. Pussisen akka on yksi mieleenpainuvimmista.
" Mutta hän on kuin onkin oikein muorien muori, kunnianarvoisimpia naishenkilöitä tässä maassa. - Suurimman osan verevintä nuoruudenaikaansa hän on kävellyt kantavana, jalat harallaan ja maha lupaavasti pullollaan."
Köyhän mökin ankara arki, paljon työtä ilman apua ja mukavuuksia. Pussisen ukko puolestaan uurasti metsätöissä. Eivät nekään ansiot isoja olleet.
"Ja paitsi toistakymmentä pohjatonta pussisuuta oli mökissä myöskin navetta, synkeän musta ja ummehtunut kuin luola, jossa pari kolme lehmänkantturaa märehti ja jokunen lammas määkäisi haikeasti -" Sieltä herui vähän maitoa ja voinokare lasten syödä. "Sitten hän ehti kartata ja kehrätäkin, polkea rukkia, nuorin Pussinen sylissä tissi suussa. Sitten hän parsi ja paikkasi..."
Yritti akka pitää huolta puhtaudestakin, pesi vaatteita, luuttusi mökin lattiankin. "Sillä miltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei koskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa..."
Akka teki myös kaikki mökin ulkotyöt, ehättipä ansioon kylän taloihinkin. "Ja melkein aina hänen suunsa kävi. Hänen suomenkielensä kajahti ilmeikkäänä, ja kaiken lapsenteon ja työnryskeen keskellä hän päästeli helapäitä nauruja suomalaisen köyhyyden höysteeeksi."
20. syyskuuta 2011
Suomalaista ruokakulttuuria silloin ennen
Kun kävimme Seniorin kanssa Kreikassa 90-luvun alussa, rahtasimme paluumatkalla pulloja. Alkoholiako? Ei, vaan oliiviöljyä. Se ei ollut silloin normimarkettitavaraa, ainakaan pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Mutta asiat olisivat voineet olla huonomminkin: valkosipuli oli jo vapautettu apteekeista marketteihin, toisin kuin sata vuotta sitten, jolloin Espanjan Suomen-konsuli Angel Ganivet kirjoitti maansa lehtiin matkakirjeitä asemamaastaan 1895-1898. Ne on sittemmin koottu ja löytyvät suomeksikin nimellä Suomalaiskirjeitä.
En nähnyt valkosipulia missään enkä keksinyt keinoa tehdä selväksi, mitä halusin. Lopuksi satuin onnekseni puhumaan valkosipulin kannattajiin kuuluvan saksalaisen rouvan kanssa, ja sain tietää, että tätä kirpeää kasvia myydään apteekeissa ja että sillä on sama nimi kuin sipulilla, vain vahvistettuna laatua osoittavalla sanalla ‘valko’. Sipuli on lök ja valkosipuli on hvitlök.
Sanoin silloin palvelijattarelleni: "Karoliina, olkaa hyvä ja menkää apteekkiin ostamaan ett hvitlökshufvud, kokonainen valkosipuli."
Palvelijattareni palasi vihdoin kallisarvoisine saaliinensa.
"Viisitoista centimoa se maksoi, mutta se on sen arvoinen", hän sanoi minulle, "katsokaa miten paksu se on, ja lisäksi sillä on kolme poikasta."
"Vaikka olisi maksanut viisitoista markkaa, ne olisivat mielestäni tulleet hyvin käytetyiksi", minä vastasin.
"Tämä on kovin hyvää rintatautiin", palvelijattareni huomautti, “mutta en tietänytkään, että olitte sairas."
"En olekaan sairas enkä nauti sitä lääkkeeksi. Espanjassa valkosipulia käytetään moniin erinomaisen maukkaisiin ruokiin. Sitä syövät jotkut myös paistettuna ja se maistuu ihanalta."
Palvelijattareni jäi katsomaan minua suu auki ikään kuin säikähtäneenä.
Näissä merkeissä toivotan hyvää flunssakautta. Onneksi tämä herkullinen flunssalääke on jo vapautettu yleiseen jakeluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)