27. joulukuuta 2011

Anno 1790, ennen kohtuullisuuden aikaa

Olen pohtinut, mikä Anno 1790:ssä niin kiinnostaa itseäni. (Sitä koskeva postaus on ollut suosittu myös tässä blogissa.) Luulen, että vastaus on siinä, että se on ajalta ennen modernia kohtuullisuutta, hygieniaa, tasa-arvoa ja muita asioita, jotka tekevät elämästä järkevää ja käytännöllistä. Mutta vähän tylsää.

Ruotsalaisilla on oikein oma käsitekin tälle: lagom. Lagom on riittävästi muttei liikaa. Ei ole lagom uskoa kummallisiin taikauskoihin kuten magnetismiin (jakso 4), syyllistää raiskattua raskaudestaan ja tehdä raiskatulle salainen sikiönlähdetys kellarissa (jakso 8), kieltää naimisiinpääsy, koska joku ei osaa katekismusta täysin ulkoa sana sanalta (jakso 5), tai pitää orpolapsia kehruuhuoneessa (jakso 7). Tähän verrattuna nykyajan ongelmat kalpenevat, ainakin länsimaissa.

Toisaalta 1700-luvun lopussa eletään valistusaikaa ja moderni tekee tuloaan. Maailma alkaa muistuttaa nykyistä paljon enemmän kuin barokki tai renesanssi, keskiajasta tai antiikista puhumattakaan. Asiat, jotka otamme nyt itsestäänselvyyksinä, ovat vielä uusia ja jännittäviä. Tee on jotain ihmeellistä, ei mitään Liptonin pussiteetä ABC-asemalla. Demokratia on etäinen ja epävarma mahdollisuus, ei puhuvia päitä televisiossa. Lentolehtiset ovat vaarallisuuteen asti tärkeä tapa vaikuttaa, ei yksi mainoslehtinen, blogipostaus tai twiitti tuhansien muiden joukossa.

On ollut hienoa vilkaista tähän toiseen maailmaan. Varsinkin kun se on turvallisesti siellä ruudun toisella puolella.

24. joulukuuta 2011

Aikuisten satu koirankynnen leikkaajasta

Tänään tulee kakkoselta Markku Pölösen ohjaama Koirankynnen leikkaaja. Se on oikeastaan aikuisten satu sotien jälkeisestä ajasta, jolloin talkoohenki ja heikommista huolehtiminen oli arkipäivää. Totta puhuakseni, ei se varmaankaan oikeasti mennyt ihan niin, mutta ei olisi pahasta leikkiä, että ihmiset voivat olla toisilleen niin lämminhenkisen avuliaita.

Suomalainen ihanne kautta aikojen on ollut itseriittoisuus ja omavaraisuus. Ei sovi pyytää apua, eikä tarjota. Ennen siitä joustettiin, koska nälkä ja tauti kummasti pehmittävät ihanteita. Nykyään meillä ei enää ole jatkuvaa nälkäkuoleman ja taudin uhkaa, joten omillaanpärjäämisen ihanteesta on helpompi pitää kiinni. Tuloksena on muun muassa uupuneita vanhempia sekä yksinäisiä nuoria, vanhuksia, lapsia. Ja pullo on taas joillekin ainoa kaveri.

Joku syyttää nyt tästä hyvinvointivaltion heikkoutta. Me emme kuitenkaan ole niin rikkaita - ja epäilen voiko mikään maa ikinä olla - että valtiolla on varaa kustantaa jokaiselle oma lähimmäinen, joka huolehtii ihmisestä parhaalla mahdollisella tavalla. Tällä en mitenkään vähättele hyvinvointivaltion hyötyjä tai esitä sen purkamista. Yritänpä vain havainnollistaa sitä, että mikään hyvinvointivaltio ei voi olla riittävän kattava vastatakseen kaikkiin tarpeisiin. Eikä toki mikään muukaan ihmisten joukkokaan, apua tarvitaan aina enemmän kuin on aikaa tai rahaa antaa. Mutta epätäydellinen yritys on parempi kuin ei mitään.

Siksi utopioita, haaveita ja satuja tarvitaan: ne ovat tietysti saavuttamattomia, mutta jo pyrkiminen tekee maailmasta mukavamman. Jos lapset voivat uskoa Joulupukkiin tai ainakin olla uskovinaan, olisiko haitallista, jos aikuiset olisivat uskovinaan siihen, että he itse voivat tehdä jotain toinen toistensa hyväksi?

20. joulukuuta 2011

Etnistä ruokaa: leikkelelautanen

Joulun kunniaksi ja Gastropub Einon inspiroimana alkaa uusi blogikirjoitussarja: aiheena ovat suomalaiset perinneruuat.

Leikkelelautanen ei ollut meze eikä tapas, ei edellisen suomettunut versio sapas. Se otettiin ravintolassa alkuruuaksi - pöydällä oli aina valkea pöytäliina ja tuhkakuppi -, kun a) ei keksitty muuta, tai b) kun ei ollut rahaa hienompaan. Tarjoilija toi valkean lautasen, jonka valikoiman arvasi aika hyvin etukäteen. Yleensä pari keitettyä ja kuorittua perunaa, uimiseen uupunut sardiini, keitetyn munan puolikas. Muutama ohut viipale juustoa, muistikuvissani kuivahtaneita, pari siivua makkaraa tai kinkkua muistuttavaa lihaa, pieni kasa italiansalaattia. Jokunen lohko kalpeaa kurkkua tai tomaattia edustivat vihanneksia, koristeenaan nuutunut persiljanoksa. Ei leikkelelautanen erityisesti innostanut, mutta se syötiin ja elettiin paremmin pääruuan toivossa. Käsitteet kuten gourmet dining, la nouvelle cuisine, luomu ja lähiruoka fast foodista puhumattakaan kätkeytyivät vielä tulevaisuuden utuisen verhon taa. Pizzakin saapui Helsinkiin vasta 1970-luvun alussa.

11. joulukuuta 2011

Erään lapsen Lappi

Tänään juniorin ja minun oli määrä käydä Ateneumin Lapin taika-näyttelyssä., mutta matkani Helsinkiin peruuntui. Joten jäin muistelemaan omaa Lappiani.

Aika on 50-luku. Sotavuodet ovat lähellä, senkin kylän läpi kulkivat saksalaiset, vain pari pihapiiriä säästyi tulelta. Uudisrakennukset olivat mitenkuten pystytettyjä, oli puute rakennustarvikkeista. Muistan yhden leikkitoverin luona käydessäni kuinka lattian ja seinän yhtymäkohdassa käsi osui sileään jäähän.

Vielä kesäkuussa ojissa oli jäätä, ja saattoi sataa lunta. Todellinen kesä oli heinäkuussa. Se oli urhea, joka kävi uimassa vielä elokuussa.

Perheet olivat suuria, äidit väsyneitä, monille miehille maistui viina liian hyvin. Myöhemmin oivalsin kuinka kaikki aikuiset kantoivat itsessään sodan arpia, jos ei ruumiissaan niin mielessään.

Pihoissa aidat olivat tarpeen. Alkuvuosina lehmät kulkivat irrallaan kylällä. Kerran muistan hevosenkin eksyneen pihaan, pelkäsin isoa eläintä. Joku mies karkotti sen laudanpätkällä lyöden.

Tämä oli vilkkain kylä, varsinainen kirkonkylä oli kauempana ja pienempi. Ympäri isoa pitäjää oli pienempiä kyliä, joihin vei kapeita teitä. Lähimpään kaupunkiin kesti neljä tuntia postiautolla, välillä oli kaksi lossia. Isompaan, eteläisempään kaupunkiin matkaa oli kuusi tuntia. Lapin peruja on tapani arvioida matkaa yhä ajassa, ei kilometreissä.

Kesällä yöt hupenivat, nukkumaanmenoaika siirtyi yhä myöhemmäksi koko kylässä. Elokuussa tuli hilla-aika, sitten puolukka-aika. Ruska merkitsi vain lumen ja pakkasen tuloa, ei sitä ihasteltu.Yöt pidentyivät, kunnes alkoi kaamos. Muistan ikuisesti juhlallisen tunteen, kun taas auringon heijastus näkyi ensi kerran. Ei itse aurinko, vaan sen kajo, joka värjäsi tykkylumisen kuusen latvan vaaleanpunaiseksi.

Minun Lappini oli talvinen ilta, jolloin koko maailma muuttui kuultavan siniseksi tummetakseen hiljalleen kohti yötä. Ja muistan kuinka jännittäviltä koulumatkalla näyttivät lumiset puut, tykkyjen, havujen ja kaarnan aina erilaiset yhdistelmät.

Vesi kuuluu muistoihin. Kylä oli tietysti järven rannalla, mutta se suuri järvi oli kauempana, vesiaava saarineen ja niemineen. Ympärillään vähän taloja ja peltoja, mutta sitä enemmän metsiä ja vaaroja. On olemassa tietty kylmä sinisen sävy, joka mielessäni liittyy erottamattomasti tähän järveen.

Muutama oikea tunturikin löytyi näiltä main. Mäkiä ja vaaroja, paljon alakuloisia soita, kitukasvuisia männikkökankaita. Tiettyyn aikaan ankkuroitunut kuva erään lapsen Lapista ilman taikaa.

6. joulukuuta 2011

Hyvää itsepäisyyspäivää!

Ajatus kirjoituksesta tuli mieleeni lukiessani Ylen juttua suurmiesten merkityksestä kriisiaikoina. Henkilökohtaisesti olen pohtinut kuitenkin enemmän "pienhenkilöitä" (joita muuten ei ole unohdettu jutussa mainituissa iltapäivälehtien liitteissä). Tällaiset ihmiset eivät ole suurmiehiä eivätkä välttämättä edes miehiä. Itsepäisiä he kuitenkin olivat, selvitessään sen ajan oloissa. Malliesimerkki tarkoittamastani pienhenkilöstä on kuvattu Seniorin kirjoituksessa Pussisen akasta.

Kun ajattelen menneiden aikojen itsepäisyyttä, sodat nousevat tietysti erityisesti esiin. Se on luonnollista, koska sota on niin äärimmäinen ilmiö, että tuntuu mahdottomalta kuvitella itse jaksavansa sellaista.

Entisaikojen arkikin vaati itsepäisyyttä niin köyhältä kuin rikkaalta. Yksi joutui orvoksi varhain ja sai vielä esikoisena vastuun huolehtia nuoremmista sisaruksistaan. Toinen taas laitettiin aputilan emännäksi 10-vuotiaana, koska haluttiin, että sitä valvoo isäntäväki ja että tyttö saa arvokasta työkokemusta.


Naisilta vaadittiin ehkä vielä enemmän itsepäisyyttä kuin miehiltä. Ajoittaiset ryyppy- ja rentoutumisreissut eivät olleet mahdollisia naisille. Äitiyslomia ei ollut vaan normaalit työt piti tehdä raskauksien, synnytysten ja imetysten lomassa. Mutta yhtä kaikki, myös miesten ja poikien elämä oli enemmän tai vähemmän yhtäjaksoista työtä.

Väittäisinpä oikeastaan, että tänään vietämme myös itsepäisyyden juhlaa, koska se on yksi tärkeä asia, jota Suomen pitäminen asuttuna ja itsenäisenä on vaatinut. Uskoisinkin, että harva todella muistelee tänään Mannerheimiä tai muita suurmiehiä. Eivätköhän omat vanhemmat tai isovanhemmat, epätäydellisinäkin, ole monilla muistelu- ja sankarilistan kärjessä.

EDIT 11.12.2011: minusta ennemminkin näyttäisi, että nykypäivänä ei kaivata vahvaa johtajaa vaan ennemminkin kuuntelevaa johtajaa. Joku voisi pitää vaikka Halosta vahvana johtajana, koska hän on pyrkinyt hyvin selkeästi ajamaan läpi omaa näkemystään. Tämä ei näytä nostaneen hänen suosiotaan. Myös mm. Kataista ja Urpilaista on arvosteltu tavalla, joka näyttää minusta juuri vahvan johtamisen arvostelulta.

Valtiomieheksi puolestaan noustaneen vasta jälkikäteen. Valtiomiesmäiset teot kun tuppaavat olemaan sellaisia, että ne kantavat hedelmää vasta pidemmällä tähtäimellä. Esimerkkinä lamanaikainen valtionvarainministeri Iiro Viinanen, joka oli 90-luvulla valtavan vihattu mies. Nyt häntä on ruvettu vähitellen arvostamaan siitä, että hän ei antanut Suomen mennä Argentiinan tietä. Tai J.V. Snellman, joka ärsytti vuoroin aatelia,
vuoroin rahvasta, mutta sieltäpä nyt vain kansakunnan kaapin päältä menoa katselee.

3. joulukuuta 2011

Elävä perinne?

Kävimme tosiaan syömässä S-ketjuun kuuluvassa Gastropub Einossa Mikkelissä Seniorin kanssa. Ravintola on osoitus siitä, että joskus ketjuravintolakin voi olla nerokkaan innovatiivinen. Toivoisin konseptin leviävän muuallekin Suomeen, aina paikallisilla aineksilla höystettynä.

Kyseessä on laadukas etninen ravintola, nimittäin suomalaisravintola, joka tarjoaa perinteistä suomalaista ruokaa geneerisen tai muiden maiden etnisten herkkujen sijasta. Omaperäisyys ei jää tähän. Painopiste on paikallisissa ruuissa ja raaka-aineissa. Savolaisuus näkyy sekä menussa että vessaan sijoitetussa savolaisvitsejä sisältävässä nauhoituksessa. Sisustuksessa on hyödynnetty vuosikymmenien takaisen mikkeliläisen ravintoloitsijan, Eino Tanskasen, perintöä.

Ainut epävireinen kohta on televisionäytöt, jossa vaihtuvat koko ajan mainokset. No, jossain ketjuravintola vie veronsa. Toisaalta vain ketjuravintolalla lienee varaa tarjota kohtuulliseen hintaan kaikki perinteiset maitotuotteilla kyllästetyt ruuat täysin laktoosittomina.

Ihastelen konseptia myös siitä syystä, että se onnistuu siinä, mikä on Suomessa harvinaista mutta Kreikassa yleistä: ruoka- ja kulttuuriperinteiden toimivassa modernisoinnissa. Ainakin maaseudun ulkopuolella suomalaiset ovat usein melko tietämättömiä omista juuristaan tai sitten nolostelevat niitä.

Kreikkalaiset muusikot hyödyntävät vanhaa musiikkiperinnettään jatkuvasti. Eikä siinä vielä kaikki. Olenpa nähnyt Kreikassa ison konsertin, jossa noin tusina osallistujaa nousi spontaanisti lavalle tanssimaan perinteistä kreikkalaistanssia laulun tahtiin. Kuinka moni suomalainen menisi spontaanisti tanssimaan polkkaa keskellä konserttia? Kuinka moni suomalainen edes osaa tanssia polkkaa?

Kreikkalaiset järjestävät teatteriesityksiä ja konsertteja samoilla paikoilla kuin esi-isänsä. (Okei, ilmasto on toki miellyttävämpi, ja valmista infraa kannattaa aina hyödyntää.) Myöskään perinneruokia ei ole vaikea löytää. Onpa jopa erillisiä paastovalmisruokia niille, jotka noudattavat ortodoksisen kirkon mukaista paastoa.

Kreikkalaisten ongelma on vaikea kieli. Jos kreikkalaiset puhuisivat englantia, espanjaa tai jotain muuta laajalle levinnyttä kieltä, heillä ei olisi mitään taloushuolia, koska heidän pitkät perinteensä kulttuurin kehittämisessä ja kaupallistamisessa olisivat maan talouden kulmakivi.

Lukijoille: toivotaan vinkkejä vastaavista paikoista, joista saa täysin laktoositonta ruokaa.