30. heinäkuuta 2012

Lama-ajan lauluja


1.8. alkaen Teema uusii dokumenttisarjan Lamastalgia. Kyseessä on kahdeksanosainen huolellisesti tehty sarja, joka kuvaa 1990-luvun Suomea. Sarjan taustamusiikiksi suosittelen Juice Leskisen levyä Haitaribussi. Se on niin ovelaa lastenmusiikkia, että aikuinenkin viihtyy. Itse koen aina aikamatkan kuunnellessani laulua äng-äänteen oppimisen vaikeudesta: ”Punkkari pinkoi pankin taa, tinkasi mankan hankintahintaa.” 90-luvulla kun oli niin punkkareita kuin mankkoja, eikä pankkiverkostoa oltu vielä harvennettu nykyiseksi.

Lamastalgian ensimmäisessä osassa kuvataan, kuinka Suomi joutui talouskurimukseen. Vaikutelma on, että tilanne tuli pyytämättä ja yllättäen niin johtohenkilöille kuin tavallisille kansalaisille. Tiettyjä yhtäläisyyksiä voisi löytyä Juicen eläinfaabeliin Jänis meni lankaan:
Jänis meni lankaan, jota olevankaan, se ei uskonut kotikulmilla
Siinäpä nyt väiski kärpäsiä läiski, ryntäili säntäili puskassa
Toivo kuolevansa, umpikiero ansa uhria kieritti tuskassa
Tuli siihen kettu, hyvin koulutettu. ”Kerropa repo, mitä voitaisiin.”
”Vaimenisi parku, ja alkaisi karku, koipesi jos amputoitaisiin.”
Jänis katto mikkoon ja katto kanervikkoon, tuumaili aivan ymmällään
”Mikä on se hyöty, kolme koipea on syöty, enkä ole edennyt metriäkään...”
Lapsille ja nuoruus lama saattoi olla karua kasvuaikaa, ja tätä käsitellään 7. osassa Kadotettu sukupolvi – lama-ajan nuoret. Juice kuvaa tätä aikaa laulussa On se kyllä hyvä. Ajoittain tummista sävyistä huolimatta ote on realistisen reipas: leikki on lapsen tuki, ja on hienoa, että maailma mahtuu hiekkalaatikkoon.
On se kyllä hyvä ja meillä mitiä hätiä, kun ei äidiksi sattunut ammattitätiä. [...] On se kyllä hyvä, että maailmaan kulkee mun tieni, eikä lastensuojeluenkelten auditorioon. On se kyllä hyvä, on se hyvä, että leikki on todellista, siinä alku matkoille, jatkoille riittää puuhailemista. On se kyllä hyvä, ettei olla me helppoheikkejä, jotka menee paperisotaa ja piirileikkejä.
Hyvin koskettavassa laulussa Pikkuneiti ja vaari pikkuneidillä on kuitenkin käynyt hyvä tuuri, koska hänellä on turvallinen ja kuunteleva hoitaja, isoisä, vaikka isä tekeekin viikot kauppaa Tallinnassa ja äiti ”juoksee osallistumassa, aika vaatii osallistumaan”.

Mutta ei kaikilla mennyt huonosti, kuten 2. osassa (Tuulipuvussa ja roskapankissa – raha ja kuluttaminen) ja 8. osassa (Me ollaan sankareita kaikki – lamasta uuteen nousuun) kuvataan. Juice kuvaa kulutusjuhlaa lapsen näkökulmasta eli lemmikkien kautta laulussa Lemmikkigallup: ”meidän kissa syö vain kaviaaria ja asuu hotellissa”.

Muita lama-ajan ilmiöitä olivat somalipakolaisten tulo, itäblokin avautuminen ja ilmapiirin kiristyminen vähemmistöjen suhteen. Tätä käsitellään 3. osassa (Somaleja ja viinarallia – rajojen aukeaminen). Juicen näkemys Suomen avautumisesta löytyy laulusta Lähimmäiset. Siinä seikkailevat Gunilla, Larissa, Åkerlundi ja mustoset. Uskonnon roolista puolestaan puhutaan 6. osassa (Ihana valo ja elämän tarkoitus – lama-ajan hengellisyys), Juice tosin hyvinkin skeptisesti (Pyhäkoulu).

Vielä Juicen riimittelyä hienompaa on kuitenkin iloinen asenne, joka tekee näistä sellaisia lauluja, jotka kannustavat sekä lapsia että aikuisia sekä taantumassa että nousukautena.
Vuosikaudet koulussa me sitä opeteltiin
ei saa lyödä meisselillä auton helmaa peltiin!

22. heinäkuuta 2012

Legginsien lyhyt historia

Oliko elämää ennen legginsejä? Miten sääret verhottiin vaikkapa 1940- ja 50-luvulta alkaen? Silloin hyöty meni muodin edelle. Talvikausi vaati kovia keinoja. Täyspitkät villahousut neulottiin harmaasta villalangasta. Nämä pässinpökkimät pitivät taatusti pakkasen loitolla ja miehet myös.

Apua saatiin myös pitkistä villasukista. Tyttölasten vaatekappale oli liivi, jonka helmaan kiinnitettiin reiällisestä kuminauhasta tehdyt sukkanauhat. Sukissa oli vastaavissa kohdissa nappi. Villasukat olivat kyllä lämpimät mutta kutittivat. Eivät ne enää olleet harmaata villalankaa, mutta kudos oli silti varsin paksua. Sekä sukat että alushousunlahkeet ulottuivat puolireiteen, mutta yleensä sukan ja housun väli jäi osaksi paljaaksi, ja sitä kohtaa paleli.

Teini-ikää lähestyttäessä 50-luvun lopulla oli jo helpompaa. Löytyi ohuita nailoneita ja hieman paksumpia kreppisukkia, kaikki tietysti ruskean eri sävyissä. Enää ei pidetty paitaliiviä, nyt oli vain vyötäröön ulottuva liivi sukkanauhanpitimineen. Sukissa oli saumat takana. Jatkuvaa huolta aiheutti vilkuilu taaksepäin. Olivatko saumat varmasti suorassa?

Seuraava askel olivat saumattomat kreppisukat. Uudistukseen suhtauduttiin epäillen: entä jos ne tekivät sääret paksumman näköisiksi? Toisaalta saumojen suoruuden tarkkailu kyllästytti. Naiset käyttivät sukkia paljon enemmän kuin nykyään, sukat kuuluivat huoliteltuun asuun kesälläkin.

60-luvun suuria tapahtumia olivat sukkahousut ja ehkäisypillerit. Ehkä ne suorastaan täydensivät toisiaan, sukkahousuja kun oli hankalampi kuoria päältään kuin sukkia. Ja nyt lopulta päästiin talvisaikaan eroon siitä ikuisesti kylmästä kohdassa reidessä. Lisäksi levisi Englannista Mary Quantin lanseeraama minimuoti. Se toi mukanaan sukkahousuihin ja sukkiin muitakin värejä kuin ruskean. Silloin siirryttiin tarkoituksenmukaisuudesta muodikkuuteen ja trendeihin.

Sittemmin tulivat nykymuotoiset legginsit. Paitsi että niitä ei kutsuttu legginseiksi vaan pitkiksi kalsareiksi eli pitkiksiksi, ja ne olivat nolointa, mitä oli olemassa. Niissä oli alusvaatteiden yksityisyyttä mutta ilman alusvaatteisiin liittyvää eroottisuutta. Lisäksi 80- ja 90-luvulla nuorisolle oli kunnia-asia selvitä mahdollisimman kevyillä vaatteilla, ilman hattua tietysti.  Revityt farkut olivat hieno juttu, mutta reikien välistä vilkkuvat pitkikset olisivat tietysti tuhonneet vaikutelman täysin.

Sitten pikkuhiljaa legginsit tulivat muotiin. Ne olivat tietysti eri materiaalia kuin pitkikset, eivät enää haalistuvaa puuvillakangasta. Mutta jos on ollut teini pitkisaikakautena, on mieleen jo ehtinyt iskostua pysyvä nolous pitkiksien käytöstä, eikä legginsejä voi ajatellakaan. Ja hyvä niin.

16. heinäkuuta 2012

Etnistä ruokaa: Vanhanajan raparperikiisseli

”Äidin kasvimaalla, raparperin alla, sammakolla koti oli kultainen…” A contradiction in terms, miten sammakko nyt mulloksella viihtyisi. Mutta raparperi viihtyy ja sitä kannattaa käyttää kesän alkupuoliskolla.

En ole koskaan nähnyt missään tätä perittyä kiisseliversiota. Tehdään tavalliseen tapaan tavallisista aineista: raparperinpaloja, vettä, sokeria, suurustus perunajauhoilla. Se pieni ero tulee tässä: sekaan heitetään vajaa kourallinen riisiä. Kiisseli valmistuu äkkiä, eivät riisit tässä ajassa kypsy. Pointti onkin niiden antama suutuntuma luistavassa lusikkaruuassa.

Hienouden huippu saavutetaan, jos on lisätä aluksi kiisseliin pari ruokalusikallista vanhanaikaista raparperihilloa.  Sitä tehdään keittämällä raparperinpaloja ja hienosokeria kattilassa kauan, kauan, kunnes hillo on punertavanruskeaa ja melko kiinteää. Siinä tiivistyy raparperin sisin makeankirpeä olemus. Epäilemättä ravinto-opillisesti paheksuttavaa, suorastaan synnillistä, mutta niin maukasta.

6. heinäkuuta 2012

Eino Leino, kansan tuntojen tulkki

Niin ilossa, surussa kuin finanssikriisissä

Kun yksi rehkii ja yksi raataa
ja kaikki repii ja kaikki kaataa,
kun yksi kantaa ja kaikki sortaa,
kun yksi muuraa ja kaikki murtaa
ja yks se anteheks antaa vaan -
niin minne yksi se joutuukaan?
Tänään vietetään Eino Leinon, runon ja suven päivää, minkä kunniaksi tänään on myös kesä.