21. lokakuuta 2012

Comeback: ...luteita, täitä...

Vanha ranskalainen sanonta toteaa suomennettuna, että mitä enemmän se (jokin asia) muuttuu, sitä enemmän se pysyy samana. Tämä tuli mieleen, kun silmiin on sattunut havaintoja syöpäläisten uudesta tulemisesta.

Välillä tuntui, että  luteet ja täit kuuluivat kansanperinteen kauhujuttuihin. Mutta blogosfäärissä keskustellaan kiivaasti sekä luteiden hävittämisestä – kauhuesimerkkinä juttu muutama viikko sitten yhdestä HOAS:n huoneesta, josta ne eivät kadonneet parin myrkyttämisen jälkeenkään – että keinoista estää niiden saaminen  epätoivottuina matkamuistoina.

Torakat ovat onneksi – vielä? – täällä harvinaisia. Toivottavasti tämä sitkeä otus ei pääse uudestaan kotiutumaan Suomeen. Vanhoissa kansankuvauksissa ne ovat mukana, esimerkkeinä vaikkapa Ilmari  Kiannon Ryysyrannan Jooseppi tai Joel Lehtosen Putkinotko.

Täit tuntuvat selvinneen parhaiten. Apteekissa on tiskillä hyvin esillä täishampoota ja jonkinlaista tartuntaa estävää suihketta. Kuulemma edelleen on myynnissä täikampoja. Leviäminen tapahtuu varmasti koulukkaiden keskuudessa aivan perinteiseen malliin, lakista lakkiin ja myssystä myssyyn.  Tartunnat myös uusiutuvat.

Aikanaan kokometallinen heteka oli hyvä keino estää syöpäläisten pääsyä sänkyyn.
DDT kävi kaupaksi. Apteekkisalissa oli sivutiski ei-lääkeaineille. Muistan miten autoin
ottamalla myrkkyrasioita pahvilaatikosta, kun postiauto oli tuonut tilauksen. Asettelin  huolellisesti kaappiin litteänpyöreät DDT-rasiat, joissa oli muistaakseni  pyöreä haaleanpunainen etiketti. Rachel Carson ja Hiljainen kevät odotti vasta tulevaisuudessa.

Kerran muistan lapsena  nähneeni ja tappaneeni luteen. Seinäpahviin jäi soikea punaruskea jälki  Pohjoiseen malliin pihassa oli kesäkeittiö eli alakööki. Se ei enää ollut käytössä, mutta hyvä leikkipaikka lapselle huonolla säällä.

Kansakoulussa ei voinut välttyä täiltä, ulkovaatteet roikkuivat tiiviisti vierekkäin käytävässä luokan vieressä. Aika ajoin aikuinen huomasi  kutinan. Pikkutyttöjen vakiokampaus oli letit kahden puolen päätä.  Ne avattiin, aikuinen kävi päänahan läpi tiheäpiikkisellä täikammalla, kunnes oli tyytyväinen hävitettyään kaikki täit ja saivaret.

Lopuksi hiuspohja ja hiukset kasteltiin äkeänhajuisella nesteellä, se saattoi olla sabadillaetikkaa. Sitten pää kiedottiin tiukasti pyyhkeeseen. En muista kauanko turbaania piti pitää, taisi olla sen päivän iltaan. Nololta se tuntui, varsinkin haju. Sitten kai hiukset pestiin uudestaan ja operaatio unohtui. jäi kansakouluajan hajanaisiin muistoihin.


4. lokakuuta 2012

Kolmiulotteista ajattelua anyone?

Mitä  tarkoittaa perisavolainen, harkitseva kolmiulotteinen ajattelu? Savon Sanomien 2.10. mielipidepalstalla Pohjois-Savon maakuntajohtaja Jussi Huttunen tiivisti sen mainiosti tilastojen tulkinnasta kirjoittaessaan: ”On se niinniin, vuan on se toesaalta noenniin ja suattaahan se lopulta käyvä näenniin.”

Vaalikamppailijat, kuntarakennekeskustelijat,  eurokriisin perkaajat – kolahtaako kuvaus  vai mennäänkö  jo korkeamman matematiikan alueelle?

1. lokakuuta 2012

Etnistä ruokaa: Mykyrokka

Kerran olen syönyt oikeata mykyrokkaa. (Huom. myky, monikossa myvyt on pieni, keitinliemessä kypsytetty taikinanyytti. Rokka on keitto. Sitä syötyään jaksaa kyllä myös rokatakin.)

Tämä ruoka kuului vanhaan savolaiseen vuodenkiertoon.  Syys-lokakuun vaihteessa ilmat viilenivät, syysteurastukset alkoivat. Lahtipenkkiin pantiin elikot, joita ei aiottu talven yli elättää rajallisia heinävarastoja kuluttamassa. Tämä toi samalla mahdollisuuden herkutella tuoreella lihalla, kun muuten liha piti säilöä tiinuihin suolaamalla. Teurastuksessa kaikki ruhon osat otettiin talteen.

Kukin emäntä tiesi oman soppansa määrän ja siihen sopivan kattilan. Lihapalat pantiin kiehumaan heti teurastuksen jälkeen, mukana sisuskaluja eli maksaa, sydämiä ja munuaisia. Liemestä kouhaistiin mukyihin tarvittava neste. Lihan määrässä ei säästelty, mutta myvyt olivat pääasia.

Mykytaikinan ohje vaihteli pitäjästä pitäjään ja talosta taloon.Nesteenä oli verta, lihan keitinlientä ja maitoa, sitten pantiin sianrasvaa, suolaa sekä  ruis-, ohra- ja vehnäjauhoja. Näistä sekoitettiin tiivis taikina. Siitä leivottiin pieniä pallosia tai nyttösiä. Ne pantiin lusikalla kypsyä ruplattelemaan liemeen. Onnistuneet myvyt turposivat kypsinä.

Mykyrokkaan kuului vielä perunalohkoja ja sipuliakin. Kaiken tuli olla kypsää, tämä ei ollut hätähousujen ruoka, vaan odotettu herkku, emännän taidonnäyte. Naapuristakin tultiin maistamaan, saattoi olla salainen kilpailu siitä kuka keitti tuhdeimman sopan ja onnistuneimmat myvyt.

Tunnustan, että yksi annos mykyrokkaa riitti minulle. Mutta vaikutuksen se teki,     pysyy yhä pinnalla ruokamuistojen kuvitteellisessa kattilassa.